Maa- ja metsätalousministeriö on tänään antanut asetuksen metsästyslain 41 a § 3 momentin mukaisesta, 20 suden suojelusta poikkeamisesta, neljästä laumasta. Asetukseen ei tullut muuta muutosta, kuin ministeriön jo 1.11.2021 tiedotteessaan antama lausunto: “Kiintiö ei koske poliisin määräyksellä lopetettuja susia eikä Riistakeskuksen myöntämiä vahinko- ja turvallisuusperusteisia poikkeuslupia.” Lausuntokierrokselle lähetetyssä asetusluonnoksessa oli 2 § ehto seurata kiintiön täyttymistä: “Poikkeuslupien harkinnassa Suomen riistakeskuksen tulee ottaa huomioon kiintiötä vähentävänä kaikki tietoonsa tulleet kuolleet sudet poronhoitoalueen ulkopuolelta.” Varsinaisessa asetuksessa taas on mainittu, että “Edellä 1 §:ssä säädettyyn määrään ei lueta poliisin määräyksellä poistettuja, liikenteessä tai muutoin tietoon tulleita kuolleita susia ennen tämän asetuksen voimaantuloa.”
LSL Tapiola kiinnitti lausunnossaan huomiota käytännön epäkohtaan, miten tämä voidaan toteuttaa, sillä lain mukaan Suomen riistakeskuksella ei ole oikeutta peruuttaa lupia itsenäisesti (metsästyslaki 41 e§), vaan myönnetty lupa voidaan peruuttaa ainoastaan poliisin tai rajavartioston esityksestä. Samanlainen kertymää seuraava kiintiö sisältyi vuoden 2016 “kannanhoidollisen” metsästyksen poikkeuslupiin, jolloin kiintiössä olisi pitänyt huomioida lupa-alueilla tapahtuva muu kuolleisuus.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan susia tapettiin nimenomaisesta lupaehdosta poiketen. LSL Tapiola teki asiasta rikosilmoituksen, koska vaikutti siltä, että kiintiötä seuraava viranomainen ei ollut tehtäviensä tasalla. Asiasta on Salpausselän syyttäjänviraston päätös esitutkinnan rajoittamisesta (R 16/3223), jossa syyttäjä toteaa mm. seuraavaa: “Asiassa on riidatonta, että ennen susien kaatoa poikkeusluvan perusteella olisi tullut selvittää, onko poikkeusluvan kohteena olevaan susilaumaan kohdistunut muuta kuolleisuutta. Kuolleisuus olisi pitänyt huomioida jättämällä poikkeusluvassa mainitut sudet tappamatta siltä osin kuin neljän suden kiintiö olisi muutoin täyttynyt.” Syyttäjä jatkaa: ”Tässä tapauksessa vahinko ei ole aiheutunut yksittäisen henkilön laiminlyönnistä, vaan pikemminkin eri viranomaistahojen ja metsästäjien välisistä viestintäongelmista…” Liitto tiedusteli asiaa ministeriöltä lausunnossaan, että miten nämä “viestintäongelmat” on nyt saatu ratkaistua, jotta vastaavaa ei tällä kertaa tapahtuisi? Vastaus oli mitä ilmeisimmin, että “ei mitenkään, ei olla ajateltu edes koko asiaa”, koska muun kuolleisuuden aiheuttama kumulatiivinen vaikutus jätetään tyystin huomiotta. Ministeriö ratkaisi asian siten, että poistetaan kyseinen velvoite asetuksesta.
Arvoisa ministeri Leppä, ministeriöllä oli viisi vuotta aikaa korjata sekä metsästyslain ilmeinen puute riistakeskuksen toimivaltuuksista, että viestintäongelma kuntoon. Asia on ollut tiedossa, mikäli olette lukeneet EU-tuomioistuimelle lähetetyn kirjallisen huomautuksen, missä mm. tästä asiasta mainittiin, tai yhdistyksen lausunnon kiintiöasetukseen 2016-2018. Onko tämä tulkittava siten, että ministeriössä ei tunneta omaa lainsäädäntöä ja sen vaikutuksia, vai eikö siellä lueta lausuntoja muilta kuin miellyttäviltä osin?
Nyt jo luonnosvaiheessa olleessa asetuksessa oli katastrofin ainekset. Varsinaisessa asetuksessa ne moninkertaistuivat. Oikea tapa olisi ollut korjata metsästyslaki ja varmistaa tiedon kulku eri viranomaisten kesken. Aikaa kyllä olisi ollut. Keskusteltiinko tästä kertaakaan ministeriön asettamissa työryhmissä, jotka valmistelivat ja ohjasivat hanketta kannanhoidollisen metsästyksen toteuttamiseksi? Ei keskusteltu.
Ministeriön asetuksessa konkretisoitui jälleen se, että tosiasiallista valvontaa, jota luontodirektiivin 16 artiklan e-poikkeamaperuste edellyttäisi, ei ole. Jopa paperilla olevasta nimellisvalvonnasta voidaan luopua, sikäli kuin se osoittautuu käytännön esteeksi tai hidasteeksi tappotalkoille. Joko nyt olisi nähty se viimeisin rimanalitus, vai tarvitaanko todellakin se kolmas tuomio, jotta asiat voisivat siirtyä lain edellyttämille raiteille?
