Suomen riistakeskus ”ry”:n johtaja Jari Varjo tekee petopolitiikkaa tämän päivän Karjalaisessa. Julkishallinnollisena toimijana politiikan tekeminen ei kuulu Suomen riistakeskuksen tehtäviin, vaan se on kaiku menneiltä ajoilta ennen riistahallintolain uudistusta, jolloin Suomen riistakeskus oli vielä Metsästäjäin keskusjärjestö. Siis rekisteröity yhdistys, joka toimi etujärjestönä.
EU on paha, luonnosta vieraantunut, kasvoton toimielin, joka jostain ylhäältä sanelee montako sutta, karhua ja ilvestä pitää Suomessa olla. Pieni paikallinen poljetaan suohon, tai nykyään siihen turveaumaan, itkemään kurjuuttaan. Tästä Suomen riistakeskuksen keulakuvan, Jari Varjon maalailemasta asetelmasta käy selvästi ilmi, ettei rooli julkishallinnollisena toimijana ole vielä omaksuttu. Ei sinne päinkään. Varjon esiintyminen kiteyttää erinomaisen hyvin myös sen, missä meillä tässä maassa ovat ne suurimmat ongelmat suhteessa petopolitiikkaan. Ne ovat hallinnossa. Hallinto on keskeinen osa konfliktia ylläpitävää ja luovaa ilmiötä, koska se ei ole onnistunut omaksumaan uutta rooliaan julkishallinnossa päätöksiä tekevänä ja julkista valtaa käyttävänä toimielimenä. Niin ikään hallinnon perustehtävä on kriisiytynyt ja epäselvä. Jos jollekulle on nyt epäselvä mikä se tehtävä on, niin kerrottakoon että Suomen tehtävä on suojella eläimistöään, kuten sovittu on. Tämä sopimus tehtiin samalla kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin.
Unionin tarkoitus ei ole kiusata ihmisiä ja luoda mielensä mukaan ”petoreservaatteja” ja ”puistoja” kekkosslovakialaiseen tapaan sinne missä ne eivät itseä häiritse, mutta ”niitä on kiva olla jossain, ja suojellaan nyt tätä luontoa kunnes keksitään sille parempaa käyttöä”.
Unioni on ensisijaisesti kauppaliitto. Siihen liittyvät oleellisesti vapaa liikkuvuus ja yhtenevä valuutta. Alkujaan Unionin perustarkoitus oli yhdentää Euroopan valtiot, jotta voitaisiin välttää uusi suursota, sillä tällä mantereella niitä on viimeisen sadan vuoden aikana käyty kaksi ja ne olivat erittäin tuhoisia. Unionin katsotaan saaneen alkunsa 1951 Rooman sopimuksesta, jolloin perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Näin pyrittiin poistamaan Saksan ja Ranskan välistä jännitystä asettamalla Saarin alueen hiilivarat kansainvälisen, riippumattoman viranomaisen valvontaan. Tämän jälkeen yhteistyö laajeni vuosikymmenten aikana aina siihen mittakaavaan saakka mitä tänä päivänä tiedämme olevan Euroopan Unionin.
Unionin sopimus on kuin mikä tahansa sopimus, joka sitoo kaikkia osapuolia, oli sitten kyse työsopimuksesta, palvelusopimuksesta, ojankaivuu-urakasta, pellon vuokrauksesta tai asuntokaupasta. Siinä on velvoitteita ja tiettyjä etuja.
Kuten useasti tässäkin blogissa on todettu, Unionin luontodirektiivi ei ole muuttunut vuodesta 1992. Se on edelleen sama direktiivi joka velvoittaa tiettyihin toimiin, siten kuin on yhteisesti sovittu. Direktiivin tulkintaa ohjaavat EU-tuomioistuimen päätökset. Tuomioistuin nojaa aina tulkinnoissaan direktiiviin. Tulkintaa ei tule päähänpistoina ”jostain muualta”.
Se miten Suomessa on direktiiviä pantu täytäntöön, on Suomen kansallinen näkemys asiasta. Täällä on tulkittu direktiiviä siten, että uhanalaisia ja luontodirektiivin suojaamia lajeja on hyvä tappaa aina silloin tällöin, kuitenkin enimmäkseen. Onko vika siis direktiivissä, vai sen toimeenpanossa?
Miksi näin on tehty? Onko näin tehty siksi, että Suomen riistahallinto ei ole kyennyt omaksumaan sille kuuluvaa roolia a) lajien suojelun toimeenpanossa ja b) julkista valtaa käyttävänä viranomaisluonteisena toimijana? Kenen vika se silloin on?
Kun pienelle pojalle sattuu vahinko, sitä tullaan hieman häpeissään selvittämään ”en se minä ollut”. Pienelle pojalle vahinko on aivan ymmärrettävä ja tärkeää on selviytymisen kokemus. Jossain vaiheessa pienen pojan pitää toki kasvaa isoksi. ”En se minä ollut”, selitys ei enää kelpaa kun pitäisi pyörittää kansallista instanssia kansainvälisessä ympäristössä.
