Suomessa on 2000-luvulla laadittu suurpetojen – suden, karhun, ilveksen ja ahman – hoitosuunnitelmat. Niiden perustaksi maa- ja metsätalousministeriö tilasi tutkimuksia, joissa oli tarkoitus kartoittaa kansalaisten näkemyksiä ja luoda kuva suunnitelmien yhteiskunnallisesta hyväksyttävyydestä.
Kun näitä raportteja lukee tarkemmin, huomaa nopeasti, että aineistot rakentuvat hyvin saman kaavan mukaan. Kuulluksi tulevat ennen kaikkea hallinnon itsensä tunnistamat sidosryhmät: riistanhoitopiirit, metsästäjäjärjestöt, maa- ja metsätalouselinkeinot ja viranomaiset. Luonnonsuojelujärjestöjen näkemykset ovat mukana, mutta pienemmässä roolissa, ja tavallisten kansalaisten, kaupunkiväestön tai matkailuelinkeinon ääni kuuluu korkeintaan satunnaisesti.
Yleisötilaisuuksia järjestettiin, mutta ne pidettiin lähes yksinomaan konfliktialueilla. Tämä houkutteli paikalle etenkin niitä, joilla oli vahvoja kielteisiä kokemuksia. Se osa väestöstä, jolle suurpeto ei ollut ongelma, jäi näkymättömäksi. Näin raportit vahvistivat kuvaa, että konfliktialueiden ääni on yksiselitteisesti petovastainen – vaikka todellisuudessa moni ajatteli sielläkin toisin.
Tätä vinoumaa selittää paljon se, että tutkimukset tehtiin tutkijaryhmissä, joilla oli vahvat juuret Metsästäjäin Keskusjärjestössä ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa. Näiden taustojen vuoksi tutkimusote korosti “hiljaista tietoa” kentältä – eli juuri paikallisten metsästäjien ja maa- ja metsätalouden toimijoiden kokemuksia. Jo lähtökohta oli siis sellainen, että “kansalaismielipide” tarkoitti käytännössä samaa kuin näiden piirien mielipide.
Kun tutkimukset esitettiin hoitosuunnitelmien perustaksi, syntyi vaikutelma laajasta kuulemisesta ja kansalaisten näkemysten huomioon ottamisesta. Todellisuudessa kyse oli vain osasta kansaa – juuri niistä ryhmistä, joiden kanssa hallinto oli muutenkin tottunut työskentelemään. Sosiaalinen ”legitimiteetti” rakentui vinoutuneelle pohjalle.
Tällä on ollut kauaskantoisia seurauksia. Tasapuolisuus vaarantui, koska metsästys- ja maa- ja metsätalousintressit korostuivat muiden näkökulmien kustannuksella. Luottamus hallintoon rapautui, kun suuri osa kansalaisista ei koskaan päässyt ääneen. Ja lain velvoitteet objektiivisuudesta ja tasapuolisuudesta jäivät puolitiehen ollen siellä edelleen. Lopputuloksena on politiikka, joka väittää nojaavansa kansalaismielipiteeseen, mutta on todellisuudessa vain valikoitujen eturyhmien hyväksymää.
Ei ole sattumaa, että tällainen rakenne syntyi juuri silloin, kun Euroopan komission vanhassa tulkintaohjeessa nostettiin esiin Latvian ilves esimerkkinä “hyvästä käytännöstä”: kun hoitosuunnitelma oli olemassa, voitiin lajin metsästystä harjoittaa kannanhoidollisena. Suomessa nähtiin, että sama tie avautuu myös muille suurpedoille. Siksi tarvittiin tutkimuksia, joista näkyy kansalaisten tuki – vaikka se tuki oli lopulta enemmän hallinnon ja metsästäjäjärjestöjen yhteistyön tulos kuin koko yhteiskunnan ääni.
Nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, asetelma on muuttunut. Polarisaatio on voimistunut, mutta samalla myös haja-asutusalueilta on alkanut kuulua toisenlaisia ääniä – sellaisia, jotka puolustavat suurpetoja ja kyseenalaistavat perinteisen narratiivin. Se, että tämä nähdään uutisarvoisena ilmiönä, paljastaa jotakin olennaista: suurpetojen puolustamisen ei olisi koskaan pitänyt olla “uskalluksesta” kiinni. Jo lähtökohtaisesti kaikkien äänien olisi pitänyt saada tulla kuuluviin.
Se, mitä jätettiin kuulematta silloin, on nyt noussut esiin – eikä se enää ole pelkkää uskallusta, vaan oikeus osallistua.
Artikkelikuva: Juha Sjöholm
Lähteet
Bisi, J. & Kurki, S. (2005): Susipuhetta Suomessa. Julkaisuja 3. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti.
Mykrä, S., Bisi, J., Pohja-Mykrä, M. & Kurki, S. (2006): Kansalaisten karhukannat. Julkaisuja 6. Helsingin yliopisto.
Liukkonen, T., Mykrä, S., Bisi, J. & Kurki, S. (2006): Ilveksiä ja ihmisiä. Julkaisuja 7. Helsingin yliopisto.
Mykrä, S., Pohja-Mykrä, M., Bisi, J. & Kurki, S. (2008): Asialistalla ahma. Julkaisuja 13. Helsingin yliopisto.
Mykrä, S., Pohja-Mykrä, M. & Kurki, S. (2013): Suurpetopolitiikka kriisissä – salakaadot ja yhteisön tuki. Raportteja 98. Helsingin yliopisto.
