Vastauksena metsästäjäliiton blogissa ( http://metsastajaliitto.fi/node/697 ) julkaistuun kirjoitukseen, joka kursiivilla ohessa.
”Susijahdille ei ole aitoja vaihtoehtoja
Susikanta karttuu hyvissä ravinto-oloissa liki kolmanneksella vuodessa. Ja kuten asiat luonnossa tapaavat mennä, niin susienkin nuori polvi lähtee aina ajallaan omiin rientoihinsa. Jos muilta susilta vapaata elintilaa on tarjolla, perustavat nuoret parit reviirin ja alkavat lisääntyä. Näin se menee – vuodesta toiseen.”
Sen pitäisi teoriassa mennä näin silloin kun kanta on elinvoimainen. Suomessa ei kuitenkaan ole eletty yhtään vuotta, jolloin näin olisi tosiasiallisesti tapahtunut. Pitkästä taantumasta hienoinen nousu saavutettiin Perhon varoittavan esimerkin myötä talven 2013/2014 aikana. Suden ollessa Suomessa edelleen suojeltu. Seuraavan vuoden ennätyksellinen kannankasvu olikin sitten jo pääasiassa poliittinen ilmentymä ja merkittävin muutos tapahtui paperilla.
”Susien elintila ei ole meillä kortilla elinympäristön tai ravinnon puutteen takia. Se on kortilla kotieläintalouden, maaseudun asukkaiden turvalliseksi kokeman arjen sekä metsästyskoirien tarpeellisuuden vuoksi. Kauttaaltaan haja-asutettuun Suomeen ei kerta kaikkiaan mahdu yhtä montaa sutta kuin samankokoiselle palalle ihmisistä liki tyhjää Kanadaa, Siperiaa tai Espanjan vuoristoa.”
Mikäli suden elintila on kortilla kotieläintalouden ja asutuksen hajasijoittelusta johtuen ollaan nimenomaan elinymäristökysymyksen edessä. Mikäli katsotaan, että haja-asutettu maaseutu ei ole suden elintilaksi kelvollista ihmistoimintojen sopeutumattomuuden johdosta, on se synonyymi nimenomaan soveltuvien elinympäristöjen puutteelle. Elinymäristöstä tekee tosin kelvottoman muut tekijät kuin se, että susi ei siellä itsestään riippuvista syistä pystyisi elämään.
”Tästä huolimatta ihmisen ja suden rinnakkainelolle on meillä mahdollisuus, ja onpa ihmisosapuolella rinnakkaineloon ihan velvollisuuskin.
Rinnakkainelon suuria linjoja ei kuitenkaan voi koskaan vedellä susiyksilöiden ehdoilla. Monien tunteet sotivat tätä ajattelua vastaan, mutta on suden itsensä etu, että kuuntelemme tunteiden sijaan järjen ääntä. Sudensuojelun kohteena eivät ole yksilöt, vaan kannan elinkyky.”
Silloin kun kantaa kuormitetaan mielivaltaisella metsästyksellä, on vaarannettu nimenomaan kannan elinkyky, geneettinen monimuotoisuus ja mahdollisuus lajityypilliseen elämään. Silloin kun laji on uhanalaisuusluokassa EN, on lisääntyvien yksilöiden määrä siksi vähäinen, että elinkyvystä huolehtimisessa ei ole mahdollisuutta kovin laveisiin linjavetoihin. Ei etenkään yksinomaan yhden harrastajakunnan intressiä tarkastellen ja kaikki muut indikaattorit sivuuttaen
”Kokeilu vaikuttaa onnistuvan
Suden kannanhoidollisen metsästyksen kaksivuotisen kokeilun toisen metsästyskauden jälkeinen kannanarvio osoittaa Suomessa olevan vähintään 200-235 sutta.
Ennen kokeilun alkamista vähimmäiskanta vuoden 2014 lopulla oli 220-245 yksilöä. Vuoden 2015 metsästyksen ja lisääntymiskauden jälkeen kanta oli ennen toista jahtikautta vähintään 243-278 sutta. Kanta siis nousi merkittävästi kokeilun ensimmäisen vuoden aikana.
Kokeilun toiselle kaudelle pyyntilupamäärää nostettiin, ja koko jahdin jälkeinen vähimmäiskanta on nyt tuo reilu pari sataa. Tuore luku on jo monin suin tuomittu hälyttävän pieneksi, mutta tarkastelua ei kuulukaan lopettaa tähän.
On nimittäin väärin sanoa kokeilun vielä edes päättyneen. Se päättyy vasta, kun kaksi vuotta on oikeasti täynnä ja toisen metsästyskauden jälkeinen kanta on kuluvana vuonna lisääntynyt. Ensi talvena kokeilun tosiasiallisesti päättyessä Suomessa on arvattavasti vähintään 260-306 susiyksilöä.
Näyttää siltä, että kannanhoidollisen metsästyksen kokeilun lopputuloksena maan susikantaa on riistaluonnonvarana hyödynnetty kestävästi, ja se tulee olemaan noin 40-60 yksilöä suurempi kuin kokeilun alussa.
On näin ollen vaikeaa käsittää, mihin pohjaa se verkossa paraikaa vellova sydämistynyt ja täysiin asiattomuuksiinkin lipsunut kritiikki, jonka mukaan suden kannanhoidollisen metsästyksen kokeilu meni aivan poskelleen.
Jotkut tahot taisivat odottaa tilaisuutta arvosteluun niin innolla, etteivät hoksanneet olevansa puoli vuotta etuajassa.”
Niin mitenkä se menikään? On liian aikaista arvostella, mutta ei ole liian aikaista ylistää? Jos nyt olisi kykyä oman viestinsä kriittiseen tarkasteluun, voisi helposti huomata, että argumentit metsästyksen onnistumisen puolesta ovat täsmälleen yhtä aikaisessa kuin kiritisoitu arvostelukin, eikä tueksi ole yhtään sen enempää kuin tuulen huuhtoma perse. Ehkä, mahdollisesti, saattaa olla, arvattavasti….niinpä niin…
”Kestävän metsästyksen vaihtoehdot?
Jos kokeilu jostain kumman syystä tuomittaisiin epäonnistuneeksi ja kannanhoidollinen metsästys päätettäisiin jättää sikseen, niin laskennallisesti meillä olisi viiden vuoden päästä tuhatkunta sutta.”
Suunnilleen sen verran niitä vähimmillään pitäisi olla, jotta tuo edellä korostettu lajin elinkyky olisi turvattu ja voitaisiin oikeasti ryhtyä keskustelemaan hyödynnettävästä riistavarasta. Silloin laji olisi lisääntyvien yksilöiden määrällä arvoiden ehkä jopa siirrettävissä pois erittäin uhanalaisen luokasta.
”Tosiasiassa Suomeen ei tietenkään täysrauhoituksella tuhatpäistä kantaa karttuisi, vaan vuosisataisten susiasenteiden viitoittamana meillä palattaisiin nopeasti kokeilua edeltäneeseen tilaan, jossa kannansäätelytehtävänsä osalta täysin toimimattomaksi kansan keskuudessa koettua virallista susikannan hoitoa tilkittiin oman käden oikeuteen nojaavalla ruohonjuuritason vaihtoehtoisella susipolitiikalla.
On varsin selvää, että joka vuosi kolmanneksella karttuvan puhtaasti lihaa syövän laumasuurpedon täysrauhoitus ei ole kauttaaltaan asutetussa maassa vaihtoehto. Toisaalta nykyaikainen kannanhoito ei myöskään voi, eikä saa perustua laittomuuksiin.
Millaisia näin ollen olisivat ne suden kanssa arkensa ja elintilansa jakavan kansanosan hyväksymät, kestävän luonnonvarojen käytön periaatteita noudattavat ja sudensuojelun peruspäämäärää toteuttavat aidot vaihtoehdot kannanhoidolliselle metsästykselle Suomessa? Jos joku sen osaa kertoa, niin nyt on aika avata suu. Kritiikkitulvan mittasuhteista päätellen luulisi olevan odotettavissa viljalti viisaita kannanottoja – vaan kuinka lienee?”
Aloitetaan vaikkapa siitä, että kokeillaan seuraava kaksivuotiskausi niin, että rajoitetaan samalla suhdeluvulla vimmaisempien suden vastustajien ja omankädenoikeudesta haaveilevien aselupia kuin kuluneiden kahden vuoden aikana karsittiin susikantaa. Ensikättelyssä kokeillaan millainen vaikutus on sillä, että juuri parhaan metsästykauden alettua pistetään joka aktiivisesta seurasta yhden pahinta mekkalaa pitävän pyssyt narikkaan. Seuraavana vuonna kuormitetaan aselupien hallintaa siten, että laitetaan joka seurasta pari pahinta mölisijää vaihtopenkille pääasiassa johtohahmoja ja muutamia vielä satunnaisesti sieltä täältä, että päästään noin 25% vähennykseen. Monien tunteet sotivat tätä ajattelua vastaan, mutta on toimijoiden itsensä etu, että kuuntelemme tunteiden sijaan järjen ääntä.
Toki vaihtoehtona on sekin, että seuraava kaksivuotiskausi voitaisiin ihan kokeiluluontoisesti mennä niinkin, että tosiasiallisesti aktivoidutaan kaikkien muiden kannanhoitosuunitelmassa listattujen ei- tappavien toimenpiteiden suhteen ja oikeasti terästetään se erävalvonta siten, että toimijoiden joukossa ei ole ensimmäistäkään sellaista tekijää, joka voi ajautua intressiristiriitoihin kaveriporukan ja työtehtävien välillä. Arvelen sekä sudensuojelun, että asenteiden hyötyvän myös tästä vaihtoehdosta. Joskus tieto toki lisää tuskaa, mutta on myös tilanteita missä voi käydä päinvastoin. Tämä segmentti ehdottomasti hyötyisi asiallisen tiedon leviämisesta kaikenmaailman hurunhutun sijaan.
”Suomessa harjoitetaan tätä nykyä EU:n edistyksellisintä susipolitiikkaa. Riistahallinto on kokeilun edetessä tyylikkäästi osoittamassa kykynsä nykyaikaiseen susikannan hoitoon, jonka tuloksena kannan elinkyvyn säilymiselle on varsin hyvät mahdollisuudet.
Toivotaan, että kokeilu muuttuu käytännöksi. Sen puitteissa on sitten enempi hienosäätöä, paljonko minkäkin kokoisia susilaumoja missäkin annetaan olla ja elää.”
Mikäli indikaattorina pidetään sitä, että direktiivin säädökset saadaan mahdollisimman tehokkaasti kierrettyä, voidaan sanoa, että politiikka on todella huikean edistyksellistä. Juuri muita arvoja sillä ei sitten olekaan.
En voi yhtyä toivomukseen käytännön jatkamisesta. Jotta metsästys olisi todellinen vaihtoehto ja kestävyys muutakin kuin marginaalin suosiota kalastelevaa sanahelinää, vaaditaan mittavaa panostusta suden lajibiologian ja käyttäytymisen tuntemukseen niin riistahallinnossa kuin ruohonjuuritasollakin. Elämässä on näet muitakin arvoja kuin liipasinsormen koukistaminen eri verukkein.
”Sakari Mykrä on Metsästäjäliiton suurpetoasiantuntija. Koulutukseltaan hän on biologi ja valmistelee ympäristötieteen väitöskirjaa vahinkoeläinasenteista ja petoeläinten kannanhoidosta Turun yliopistossa. Vuodesta 2005 alkaen hän on työskennellyt suurpetojen ja muiden riistaeläinten kannanhoidon suunnittelun parissa Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa, yksityisellä sektorilla sekä Metsähallituksessa.”
Leena Iivonen on Luonnonsuojeluliitto Tapiolan puheenjohtaja, metsästäjätutkinnon suorittanut haja-asutusalueella asuva laiduneläinten omistaja. Valmisteilla ei ole väitöskirjaa. Mikäli sellainen joskus on ajankohtainen, olisi erittäin herkullinen aihealue riistapoliittiset tilaustutkimukset.
