Tauno Partasen kolumni Metsästäjä-lehdessä 8.3.2022 nosti esiin mielenkiintoisen kysymyksen koskien suden ”kannanhoidollista” metsästystä. ”Olisi mielenkiintoista kuvitella tilanne, mikäli riistakeskus ei olisi harkintansa jälkeen myöntänyt yhtään lupaa? Riistakeskuksen tehtävähän on riistahallintolain mukaan toteuttaa sitä riistapolitiikkaa, minkä ministeriö päättää.”
Riistahallintolain mukaan Suomen riistakeskus on itsenäinen julkisoikeudellinen laitos. Tämä tarkoittaa siitä, että Suomen riistakeskuksella on itsenäinen velvoite noudattaa lakia ja huomioida tulkinnoissaan myös direktiivin tulkintasisältö. Tämä velvoite on vahvempi kuin ministeriön mielihalujen noudattaminen mikäli asiassa on ristiriitaisuuksia. Tälläisia niissä nyt sinänsä ei olisi ollut tässäkään skenaariossa, koska ministeriön asetus on rajoittava, ei velvoittava. Ainakin tällä tavoin tuota asetusta on tuomioistuimissa kuvattu. Se, että Suomen riistakeskus olisi jättänyt luvat myöntämättä olisi osoittanut sen, että Suomen riistakeskus on kykenevä käyttämään harkintavaltaansa vastoin tahtotilaa silloin kun poikeusluvan myöntämisen edellytyksiä ei ole.
Toki edellä viitattu ratkaisu olisi varmasti käynnistänyt valtavan parranpärinän riistakeskuksen suuntaan ja jälleen olisivat varmasti olleet moninaiset vapaaehtoistyöt vaakalaudalla, mikä taas toisaalta osoittaa sen rakenteellisen ongelman mikä seuraa siitä kun etujärjestöstä tehdään viranomainen. Jää vahvoja sidosryhmiä, joiden mielihalut nousevat asemaan mikä ei ole viranomaistoiminnassa kestävää.
Toinen seikka mikä kolumnissa kiinnitti huomion. Partanen moittii mediaa siitä, että asiasta kirjoitettin ja sekoitettiin vahinkoluvat asiaan. Itseasiassa jos aivan tarkkoja ollaan niin tämä sekoittaminen tapahtui aivan kaikissa prosessin portaissa. Yhtäkään poikkeuslupaa ei nimittäin haettu ratkaisemaan niitä ongelmia mitä luvituksen päämääräksi oli ministeriössä kirjattu. On siis ilmeistä, että hakijatkaan eivät ole olleet tietoisia siitä mikä on kannanhoidollisen luvan ja vahinkoperusteisen luvan, jotka muuten molemmat ovat poikkeuslupia, keskeisin ero.
Itseasiassa tämä koko käsite kannanhoidollinen metsästys on Suomen oma sovellus direktiivissä säädetyistä mahdollisuuksista poiketa tiukasta suojelusta. Kansalliseen lainsäädäntöön on kirjoitettu himmeli, missä tiukasti säädellystä suojelusta poikkeamisesta on muokattu normaalia metsästystä täysin vastaava käytäntö missä ministeriön rajoittava asetus käsitellään tosiasiassa kiintiönä minkä mukaisesti luvat jaetaan hakijoille, ei niinkään hakemuksissa esitettyjä perusteita tarkastellen vaan sulle/mulle periaateella samoin kuin ihan mitkä tahansa metsästykseen oikeuttava luvat. Poikkeusluvan erityispiirteet prosessissa eivät käytännössä juurikaan nouse esiin.
Olisikin enemmän kuin toivottavaa, että Partasen arvio siitä, että asia käsitellään myös korkeimmassa hallinto-oikeudessa kävisi toteen. Itseasiassa ei olisi lainkaan haitaksi vaikka tämä prosessi vielä kertaalleen pyörähtäisi EU-tuomioistuimessa asti. Silloin tulisi arvioiduksi nämä kansalllisen lainsäädännön oikopolut myös sen asian suhteen, onko direktiivissä säädettyjen poikkeusedellytysten tarkoituksenmukaista mahdollistaa kategorinen trofemetsästys vai pitäisikö myös 12 artiklan kohta 2 toimeenpanna siten, että sen vaikutuspiirissä ovat kaikki IV liitteen lajit kaikissa tilanteissa ja hallussapitokiellosta poikkeaminen tulisi perustella artikla 16 edellyttämällä tavalla.
