Suomen riistakeskus myönsi joulukuussa poikkeusluvat kahden susilauman tappamiseen. Toinen lupa myönnettiin ns. vahinkoperusteisena ML 41a§ 1 mom 2 kohdan nojalla, toinen ns. sosiaalisperusteisena lupana ML 41a§ 1mom 3 kohdan nojalla. Kummallakin luvalla oli oikeus tappaa neljä sutta eli kokonainen lauma alueelta, mihin poikkeuslupa oli rajattu. Kokonaisen lauman tappamiseksi haettiin myös kolmatta lupaa mitä kuitenkaan ei myönnetty.
Luonnonsuojeluliitto Tapiolan piirijärjestöt valittivat kyseisistä luvista hallinto-oikeuksiin ja molemmat luvat asetettiin hallinto-oikeuden päätöksellä toimeenpanokieltoon kunnes asia on ratkaistu tai hallinto-oikeus toisin määrää. Asiassa on alkanut valtava jälkipyykki eri sosiaalisen median kanavissa ja erilaisten keinojen pohtiminen toimeenpanokieltojen kiertämiseksi on saanut ennen kuulumattoman suosion.
Nämä korpilait, valitusoikeuksien poistamiset ja suojelijoiden tunkemiset turkinhihaan ja uudelleen nussimiset ovat sitä peruskauraa mikä tällaisissa tapauksissa usein nousee tarjolle ratkaisuna, mutta on jo vuosien varrella niin moneen kertaan läpikäyty, että jokainen lie tietää, että sen arvo on enemmän tunnepuolen purkamisessa kuin tosiasillisena vaihtoehtona, joten ei siitä sen enempää.
Sen sijaan lähemmän tarkastelun ansaitsee seuraava ohjeistus:
Toki ratkaisu on tai olisi kovasti helppo ja näppärä, ellei se törmäisi muutamaan käytännön ongelmaan. Ensinnäkään poliisi ei ole sutta koskevissa asioissa lupaviranomainen, eikä ole olemassa prosessia miten poliisilta voi hakea sudentappoluvan. Toki poliisi on oikeutettu poliisilain nojalla viimeisenä vaihtoehtona lopettamaan myös suden, mutta aloiteoikeus tässä on poliisilla. Ainakin pitäisi olla.
Toinen muodollinen ongelma tässä esityksessä on se, että Ministeri Leppä johtaa Maa-ja metsätalousministeriötä kun taas poliisitoimea ohjaa Sisäministeriö. Sisäministerinä Suomessa on Maria Ohisalo. On siis olettavaa ja peräti todennäköistä, että poliisilla ei ole mahdollisuutta ottaa toimintaohjeita vastaan Ministeri Lepältä. Ainakin pitäisi olla.
Poliisihallitus on juuri julkaissut ohjeet siitä miten poliisin tulee menetellä susiasioissa. Siellä ei ole ohjetta minkä mukaan poliisin tulee taipua yleiseen painostukseen tai tarjota kiertotietä hallinto-oikeuden asettamille määräyksille. On siis oletattavaa ja jopa todennäköistä, että poliisilta ei tule määräystä susilauman kaatamiselle siksi, että lauma on syönyt metsästyskoiria metsässä, popsinut pihakoiria tai kulkenut kylänraittia yöaikaan. Ainakaan toivottavasti.
Poliisilaki ja poliisin rooli susiasiassa on kuitenkin jopa oikeudellisesti tarkastellen hyvin mielenkiintoinen. Kuten on toistettu jo toistamasta päästyä, on susi Euroopan yhteisön tärkeänä pitämä laji ja kaikki sitä koskevat toimenpiteet Luontodirektiivillä tiukasti säädelty. Direktiivin rooli oikeushierarakiassa on velvoittava. Vaikka se ei itsessään ole kansallisesti sovellettavaa lainsäädäntöä, se velvoittaa jäsenmaita toimeenpanemaan direktiivin säädökset omassa lainsäädännössään ja hallintokäytännöissään. Täysipainoisesti.
Luontodirektiivissä säädetään koko joukko kieltoja ja toisaalta myös siitä millä edellytyksillä näistä kielloista voidaan poiketa. Nämä ovat yhteneväisiä täysin riippumatta siitä mikä viranomainen toimenpiteitä toteuttaa. Poliisille ei ole säädetty direktiivissä oikeutta sivuuttaa esimerkiksi arviota toimenpiteen vaikutuksista suotuistan suojelun tasoon tai arvioida tosiasiallisesti tappamiselle vaihtoehtoisia menetelmiä. Niin ikään kaikesta kansallisesta lainsäädännöstä, millä yhteisön oikeutta sovelletaan tulisi olla viittaukset siihen direktiiviin, mitä sillä toimeenpannaan. Luontodirektiivissä tästä säädetään direktiivin artiklassa 23. Pelkkä sisäinen ohjeistus ei ole riittävää.
Riippumatta siitä, että poliisi soveltaessaan poliisilain mahdollistamaa oikeutta poistaa susi tietyin edellytyksin soveltaa myös direktiivin mukaista poikkkeusta tiukasta suojelusta, ei poliisilaissa ole vähäisintäkään mainintaa siitä, että asiassa pykälällä sovelletaan direktiiviä tai sillä tulisi olla direktiivin tulkintasisältö. Sama ongelma on toki myös rikoslain vastuuvapaus pykälässä (pakkotila) mikä käytännössä avaa sanktiottoman mahdollisuuden poiketa direktiivin asettamista velvoitteista ilman viranomaisen ennalta tai edes jälkikäteen tapahtuvaa arviointia missä direktiivin sisältö tosiasiallisesti huomioitaisiin.
Käytännössä sekä Poliisilaki, että Rikoslaki edellä mainituin osin mahdollistavat kansallisen käytännön, missä direktiivin velvoitteet eivät tule täyspainoisesti huomioiduksi ja järjestelmä on rinnakkainen niiden käytäntöjen ja säädösten kanssa mitkä on oikeuskäytänössä todettu direktiiviä kansallisesti toimeenpaneviksi, vaikka näistäkin Metsästyslainkin osalta asianmukaiset viittaukset puuttuvat.
Tämä asiakokonaisuus on kantelumenettelyn kautta saatettu Euroopan komission arvioitavaksi lokakuussa 2020. Edellä esitetyn lisäksi komission arvioitavaksi on saatettu metsästylaissa esiintyvä erikoisuus siitä että mm. direktiivin edellyttämä IV lajien hallussapitokielto sellaisenaan puuttuu täysin ja se on korvattu vain lain määryksellä siitä, että osassa poikkeamaperusteita saalis kuuluu valtiolle. Tällainen ”himmeli” kun ei tuo kansalliseen lainsäädäntöön direktiivin mukaista sisältöä tai tulkintaa. Juristeille riittää töitä.
Yhtäkaikki tämä nyt näyttäisi siltä, että poliisilla olisi vielä hiukan työsarkaa jopa tämän nykyisen toimintamallin selkiyttämisessä ruohonjuuritasolle. Paljon sitä työtä on toki viime vuosina tehtykin ja siitä kiitos. Selkeästi asia kuitenkin vielä vaatii hiukan toistoa, jotta se tulisi tosiasiassa ymmärretyksi.
