Maa- ja metsätalousministeriö antoi kuluvalla viikolla tiedonannon, että suden kannanhoidollinen metsästys olisi mahdollista kaudella 2021-22. Lajin, joka on Suomessa hyvin vähälukuinen, kantaa rajoittava metsästys on ollut ministeriön vimmaisessa tähtäimessä vuodesta 2014 saakka. Edellisen kannanhoidollisen fiaskon syntilista on pitkä ja sitä tässä blogissa on aikaisemmin ruodittu jo useaan otteeseen.
Jos nyt lähdetään kuitenkin siitä, että suden “metsästys”, joka täsmälliseltä ilmaisultaan on suojelusta poikkeaminen, on kuitenkin luontodirektiivin 16 artiklan mukaisin edellytyksin sallittu ja niin sanottu “kannanhoidollinen” toteutus on se kaikkein vaikein, tarkimmin säädelty ja tiukin, sekä kallein ratkaisu. Kyllä, ministeriö halpuutti vahinkoperusteisten päätösten käsittelymaksujakin lähes puolella. Vahinkoperusteisen lupapäätöksen hinta on 70€, kun taas kannanhoidollisesta luvasta joutuu kaivamaan kuvetta 200€ verran. Maksun suuruus määräytyy päätöksen mukaan, riippumatta siitä, onko se hakijalle myönteinen vai kielteinen. Lupalapun hinta on kuitenkin sivujuonne, mutta osoitus siitä, miten ministeriö arvottaa uhanalaisia lajeja kautta linjan.
Vahinkoperusteisia poikkeuslupia on haettu ja saatu myös kannanhoidollisen fiaskon 2015-2016 jälkeen. Niitä on haettu lähinnä merkittävien vahinkojen torjumiseksi, sekä suden aiheuttaman uhan ja vaaran vuoksi. Luulisi, että yksilöity, todelliseen tarpeeseen huolellisesti toteutettu “täsmälupa” tuo juuri sen avun akuuttiin tilanteeseen, kuin mitä on kaivattukin? Mikä konkreettinen ero näillä kahdella lupatyypillä sitten on: vahinkoperusteisella ja kannanhoidollisella -muuta kuin että toinen on halvempi? Metsästyslain mukaan vahinkoperusteisella luvalla ammuttu susi kuuluu valtiolle (metsästyslaki 41 a §, 2 momentti): “Edellä 1 momentin nojalla saaliiksi saatu susi, karhu, saukko, ilves ja ahma kuuluvat valtiolle ja ne on toimitettava riistaeläinten tutkimusta tekevälle tutkimuslaitokselle.” Metsästyslain kolmannen momentin, eli niin sanotun kannanhoidollisen metsästyksen, lakitekstin mukaan saalis jää automaationa ampujalle: turkki, kallo, mitä nyt ikinäkään haluaa sudesta käyttää. Sama periaate koskee myös karhua ja ilvestä. Kannanhoidollinen metsästys on ilveksen ja karhun osalta toteutunut jo vuosien ajan.
Suden kannanhoidollinen metsästys on toisin sanoen pelkästään trofeemetsästystä, jonka kulissiksi on koottu mielivaltaisia himmeleitä “salametsästyksen ehkäisystä“, “sosiaalisesta hyväksynnästä” ja yritetty sitten saada näyttämään toiminta siltä, että sillä ikään kuin olisi jokin ylevämpi, susikantaa hyödyttävä tarkoitus. Mennään vähän “sinne päin”, lakia noudattaen, mutta koitetaan kuitenkin löytää jokin kiertotie. Suojelutoimien kannalta poikkeuksella on saavutettava jokin pitkäaikainen hyöty. Viimeksi se “hyöty” perusteltiin siten että susia on tapettava laillisesti, koska muuten niitä tapetaan laittomasti. Molemmissa tapauksissa susi on aivan yhtä kuollut. Susikanta ei hyödy kuolleista susista. Vain elävät sudet voivat lisääntyä.
EU-tuomioistuimen päätös asetti kuitenkin ikäviä kapuloita, hiekkaa ja muuta rahisevaa ministeriön kannanhoidollisten vankkureiden rattaisiin ja meno pysähtyi hetkeksi. Kaikkein nolointa ministeriön lakimiesarmeijalle oli ehkä kuitenkin se, että kourallinen amatöörejä oli oikeassa. Tästä on hyvä muistuttaa nyt. Kannanhoidollinen metsästys oli laiton.
Ministeriö on alkanut koota uutta himmeliä ja yhtenä keskeisenä tekijänä on nyt määritellä susikanta suotuisalle suojelun tasolle. Kyllä. Sitä päivää ei tulla näkemään, että määritetään tieteellisesti validi taso, jolla Suomen susikanta olisi suotuisalla suojelutasolla, vaan yksinkertaisesti, nyt käytetään ne keinot, joilla susikanta saadaan kasvamaan -paperilla. Katse tähyääkin sinne, missä susia on. Aiemmin se on ollut Venäjä, mutta koska EU-tuomioistuimen tuomarit ikävästi päätöksessään löivät luukut tämän ikkunan eteen, pitää tähyillä länteen. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi avainasemassa on Pohjoismainen yhteistyö. Tuomioistuin nimittäin totesi päätöksessään, näin: ” Toisin kuin riistakeskus on esittänyt, tässä arvioinnissa ei kuitenkaan oteta huomioon asianomaisen kannan luontaisen levinneisyysalueen osaa, joka ulottuu tietyille sellaisessa kolmannessa valtiossa sijaitseville alueille, jota eivät sido unionin tärkeinä pitämien lajien tiukan suojelun velvoitteet.” Siksi Suomea kiinnostaa nyt yhtäkkiä kovasti tehdä yhteistyötä Ruotsin ja Norjan kanssa. Yhteistyö on tietenkin aina iloinen asia ja tämä teema on ollut kaikissa kannanhoitosuunnitelmissa vuodesta 2005 alkaen. Miksi se nyt yhtäkkiä kiinnostaa?
Tässä yhteydessä on paikallaan tarkastella hieman sitä, miten naapurimaa Norja asemoituu suhteessa EU-tuomioistuimen päätökseen tiukan suojelun velvoitteista. Norja on allekirjoittanut kylläkin Bernin sopimuksen, mutta siihen se jää. Bernin sopimukseen ei sisälly samanlaista velvoitetta mm. raportoinnista, kuten EU:n jäsenvaltioilla on. Niin ikään sopimuksen rikkomisesta ei seuraa mitään. Ei ole siis olemassa mitään “Bernin tuomioistuinta”, joka langettaisi sanktioita sopimusrikkomuksista. Vuonna 2018 Norja hävitti 3/4 susikannastaan. Täysin suvereenisti. Menettelyä ei voida pitää millään mittarilla tiukan suojelun mukaisena, jota EU-tuomioistuin edellyttää.
Eduskunnassa nähtiin torstaina, 19.11.2020 herätyskokous, jossa ylistävien saarnojen ja infernaalisten kauhukuvien saattelemana annettiin maa- ja metsätalousvaliokunnalle lähetyskäsky (pöytäkirja, s.65 alkaen), ottaa työn alle suden kannanhoidollista metsästystä puoltava kansalaisaloite. Toki kukaan ei kysynyt ministeri Lepältä, miksi hänen hallinnoimansa tutkimuslaitoksen henkilöstöä uhkaillaan ja häiritään jatkuvasti työtehtävissä ja mitä ministeri aikoo asialle tehdä? Tämä todellinen ongelma ei mahtunut tähän epistolaan. Sen sijaan susien trofeemetsästys sai laajan, liikuttavan yksimielisen kannatuksen, kun kansanedustajat yrittivät maalata toinen toistaan kurjempia kauhuskenaarioita yhdestä eläimestä.
Palataan vielä hetkeksi lainsäädäntöön, jossa metsästyslain 41 a § toinen momentti kieltää vahinkoperusteisella luvalla saadun saaliin hallussapidon. Luontodirektiivin 12 artiklan 2 kohdassa säädetään: “Jäsenvaltioiden on kiellettävä näiden lajien luonnosta otettujen yksilöiden hallussapito, kuljetus, kaupan pitäminen tai vaihtaminen ja tarjoaminen myytäväksi tai vaihdettavaksi, lukuun ottamatta niitä yksilöitä, jotka on otettu laillisesti ennen tämän direktiivin täytäntöönpanoa.” Trofee on siis lähtökohtaisesti kielletty ja se tuntuu olevan ministeriön rakentamassa selitysten himmeliverkostossa ainoa syy sille, miksi vähälukuisen lajin kannanhoidollinen metsästys halutaan jälleen kerran sallia.
Kiellosta saaliin tai trofeen hallussapidosta voidaan poiketa, tapauskohtaisesti, mikäli hallussapitokieltoon haetaan poikkeusta. Asia kirkastui, kun valkoposkihanhien syömättä jäämisestä nousi valtava kohu. Varsinais-Suomen ELY-keskus määräsi kategorisesti päätöksissään, että saaliiksi saadut linnut tulee hävittää. Tämä on luonnonsuojelulain sektorilla toimivalle ja sen toimintaa ymmärtävälle täysin käypää päätöksentekoa, joka toteuttaa direktiivien tarkoitusta ja henkeä. Näin se on ja näin sen pitää olla. Suojeltuja lajeja ei tapeta pelkästään pakastimen täytteeksi tai kynnysmatoksi. Itse asiassa susitrofeen hinku on ollut niin valtava, että ministeriö “tuunasi” vuoden 2017 metsästyksen direktiivin c-poikkeamaperusteella (metsästyslaki 41 a §, 1 momentti 3 kohta) siten, että sosiaalisin perustein saaliiksi saatu susi kuului, täysin lain vastaisesti, ampujalle. Vuosina 2015-2017 ammuttiin 87 sutta taljaksi tai täytettäväksi, koristamaan takanreunaa tai kunnantalon aulaa. Tämä ei voi olla direktiivin tarkoitus, jos mietitään sitä, miten nämä taljat ja täytetyt trofeet ovat nyt sitten hyödyttäneet muun susikannan suojelua? Mikä on ollut tapahtuman nettovaikutus, joka kannanhoidollisella trofeemetsästyksellä on saavutettu: susia halutaan tappaa lisää. Tästä saadaan loogisesti vain yksi johtopäätös: pieleen meni.
Kannanhoidollisen trofeemetsästyksen osalta Suomi siis käytännössä soveltaa karhuun, ilvekseen ja haluaa kovasti soveltaa myös susiin, luontodirektiivin liitettä V. Direktiivissä hallussapitokielto on eri asia kuin kielto tappaa. Jos direktiivistä halutaan poiketa, on nämä molemmat arvioitava erikseen siltä osin täyttyvätkö edellytykset. Suomi on laatinut säädöshimmelin, missä hallussapitoa ei ole kategorisesti kielletty, vaan se on kielletty vain joidenkin poikkeusperusteiden kohdalla säätämällä siitä, että saalis kuuluu valtiolle.
EU-tuomioistuin täsmensi direktiivin tulkintaa siinä määrin, että nykyisellä susikannalla ja -politiikalla ollaan varsin kaukana suojelutavoitteista, joita tuskin on koskaan tarkoitus saavuttaa. Trofeemetsästyksen änkeäminen tähän raamiin on vähän sama kuin tunkisi nakkia takaisin kuoreen, kaikin tavoin hankalaa ja roippeita on enemmän pöydällä kuin siellä missä pitäisi. Mutta ministeriön toiveiden tynnyrissä riittää uskoa asiaansa. Tämän vuoksi myös susikonflikti on tarpeellinen, koska se täyttää jatkuvasti tuota tynnyriä.
