Yhtenä oikeusvaltion perimmäisistä tunnusmerkeistä on pidetty sitä, että viranomaisten tekemät päätökset on mahdollista saattaa valituksen kautta oikeudelliseen tarkasteluun. Riippumatta siitä, että jopa perustuslakiin on kirjattu vastuun ympäristöstä kuuluvan kaikille, on erityisesti suden tappamiseen myönnetyistä luvista valittaminen aiheuttanut hämmentyneitä kysymyksiä suden tappamista puoltavien keskuudessa.
Miksi yhdistyksillä on valitusoikeus susiluvista? Tämä oikeus perustuu Metsästyslain 90§:n missä Suomen riistakeskusken päätöksistä valitusoikeus säädetään Luonnonsuojelulain tapaan paikallisille ja alueellisille rekisteröidyille yhdistyksille, joiden tarkoitus on luonnon ja ympäristön suojeleminen. Tämä pykälä päätyi metsästyslakiin sen seurauksena, että Korkein hallinto-oikeus taipui tulkitsemaan asiaa ns. ympäristöperusoikeusmyönteisesti, koska laissa ei ollut aikanaan suoranaista kieltoakaan siitä kuka asiassa sai valittaa[1]
Aivan ongelmatonta tämä valitusoikeuden tulkinta ei ollut Tapiolankaan alkutaipaleella. Vaadittiin uudelleen järjestäytyminen liittomuotoiseksi mikä tarkoittaa sitä, että liitto on valtakunnallinen kattojärjestö, jonka jäseninä ovat alueelliset piirit. Piirien jäsenet puolestaan ovat henkilöitä tai pieniä paikallisyhdistyksiä piirin sääntöjen mukaiselta toimialueelta. Myös tämä järjestely, tuotti hallinto-oikeuksille tulkintavaikeuksia aina siihen asti kunnes Korkein hallinto-oikeus antoi asiassa ratkaisunsa.[2]
Valitusoikeudet nousivat oikeudellisen tarkastelun keskiöön erityisesti vuosien 2015 ja 2016 kannanhoidollisen suden metsästyksen valituprosessien yhteydessä.
Yaffa Epstein Uppsalan yliopistosta ja Sari Kantinkoski Luonnonsuojeluliitto Tapiolasta ovat kirjoittaneet vertaisarvioidun artikkelin missä käydään kattavasti läpi tätä oikeusprosessia, joka johti lopulta EU-tuomioistuimeen asti. Artikkelissa tarkastellaan myös sitä mistä Tapiola sai alkunsa ja miksi Tapiola on järjestäytynyt niin kuin se on.
“Lastly, while the permits delimited the time, place, and number of wolves that could be killed, the court ruled that these restrictions were not sufficient to meet the requirement that derogation under purpose (e) occur “under strictly supervised conditions, on a selective basis and to a limited extent.” Mere recommendations that hunters avoid targeting the alpha pair were insufficient, especially when such a large percentage of the local population could be killed. Tapiola had won its case.”
Linkki artikkeliin:
https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fevo.2020.00101/full
[1] https://finlex.fi/fi/oikeus/kho/vuosikirjat/2004/200401848 ja https://finlex.fi/fi/oikeus/kho/vuosikirjat/2007/200702698
[2] https://kho.fi/fi/index/paatokset/muitapaatoksia/1495618833513.html
