WWF:n ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen totesi 14.1.2015 julkaistussa Kalevassa: ”Susi on Suomessa erittäin uhanalainen laji”.
Karjalaisen artikkelissa 2.6.2015 kerrotaan Luonto-Liiton susiryhmän keräävän nimiä kantelunsa tueksi. Lehti siteeraa järjestöä seuraavasti: ”Susi on Suomessa erittäin uhanalainen.”
Sami Lyytinen puolestaan totesi A-Talkin nettijulkaisussa 12.4.2012 suden olevan ”niin uhanlainen että kaatolupien määrää pitää rajoittaa.”
Luonto-Liittoa edustanut Ilkka Hiltunen sanoi MTV:lle 28.1.2015 yllättäen, että ”susi on erittäin uhanalainen laji”.
Hämeen Sanomien 16.2.2013 siteeraama Jaana Julin toi esiin että ”susikanta on liian pieni”.
Maaseudun tulevaisuus kertoo 18.11.2013, että Suomen Susi ry:n Carina Lintulan mukaan ”susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi”.
Lähes jokaiseen sutta käsittelevään artikkeliin tai ohjelmaan tarvitaan se kiintiösuojelija kertomaan mielipiteenomaisena toteamuksena se tutkimuksellinen tosiseikka, että ”susi on Suomessa erittäin uhanalainen”. Suurempia perusteluita tämän asian tueksi ei ole niin väliä löytyä, eivätkä ne tunnu kiinnostavan juuri ketään.
YLE julkaisi 18.3.2016 Spotlight-ohjelmaan liittyvän nettiartikkelin, jossa Luonnonsoujeluliitto Tapiolan Sari Kantinkoski kertoo ”suden olevan Suomessa uhanalainen”. Hieno juttu, mutta tätä toteamusta varten ei olisi tarvittu kahden tunnin haastattelua.
Vaikka vastaikkainasettelua ei sanota tavoiteltavan, siihen silti hyvin usein päädytään. Mitä mahtoikaan Leo Stranius kokonaisuudessaan sanoa haastattelussaan YLE:n A-Studiolle 12.1.2015? Mitä jätettiin katsojalle näyttämättä?
Luonnonsuojelu perustuu pääosaltaan tylsään faktatietoon, jonka parissa suurin osa ajasta kuluu. Tilastot, lausunnot ja tutkimukset ovat luonnonsuojelun työkaluja ja arkipäivää. Tutkimukseen viittaavassa retoriikassa kuljetaan asiakysymysten keskiössä, eikä ole aikaa puuhastella siirtoistutusten, susihybridien tai kovin suurten salaliittoteorioiden parissa. Tästä seuraa se ongelma, ettei suojelun teemoista saa kovin repäiseviä otsikoita.
Tämä on tylsä otsikko: ”Tutkimustulosten mukaan kannanhoidollinen metsästys ei ole käyttökelpoinen menetelmä petovahinkojen ennaltaehkäisyyn”.
Tämä on myyvä otsikko: ”Röyhkeiksi käyneet sudet raatelivat kylmäverisesti parhaan metsästystoverin”. Siinä on jo kunnon draaman ainekset ja painajaiset sekä klikkaukset taattuna vähintään viikoksi eteenpäin.
Sinne päin, tai ainakin melkein
Viime viikolla susi poseerasi kuvaajalle Sauvossa. Suden kuvannut Reijo Juusti kertoi myöhemmin tiedotusvälineille kohtaamisestaan eläimen kanssa. Turun Sanomat valitsi 12.3.2016 seuraavan tulokulman: ”Mies kuvailee näkyä karmeaksi.” Rivejä artikkelissa on kaikkiaan 7 ja merkkejä välilyönnit mukaan lukien 455. Uutisesta voi päätellä kohtaamisen olleen lähinnä traumaattinen kokemus.
Kahden päivän kuluttua Iltalehti uutisoi samaisesta tapahtumasta seuraavaa:
Iltalehti käytti uutiseen palstatilaa 25 riviä ja 1600 merkkiä. Lisäksi mukana oli kahden minuutin nauhoite Juustin haastattelusta. On vaikea edes tunnistaa näitä kahta tapahtumaa samaksi, ellei suden kohdanneen kuvaajan nimeä olisi molemmissa mainittu. Turun Sanomat uutisoi pahimman painajaisen, Iltalehti pitkäaikaisen haaveen. Kumpi on oikeampi tulkinta? Nauhoite tukee Iltalehden esiin tuomaa näkökulmaa. Tärkeimmäksi kysymykseksi nousee: miksi Turun Sanomat jätti kertomatta sen minkä Iltalehti toi laajasti esiin?
Toimittajan valta ja vastuu
Toimittajalla on oikeus valita näkökulmansa ja rajata aineistoaan. On silti melko kyseenalaista mikäli ohjelman kerrotaan käsittelevän kannanhoidollista metsästystä ja haastateltava huomaa esiintyvänsä artikkelissa, joka pääasiallisesti käsittelee susipelkoja. Tulokulma on täysin erilainen ja esitettyjen kysymysten pitäisi niinikään liikkua enimmäkseen näissä teemoissa, eikä vain sivuta aihepiiriä.
Ohjelma-ajat ja palstatilat ovat rajallisia, mutta haastateltavan harhauttaminen kahden tunnin syväluotaavalla teemahaastattelulla kannnanhoidollisesta metsästyksestä, ei anna oikeutta ahtaa haastateltavaa ”kiintiösuojelijan” rooliin kertomaan suden uhanalaisuudesta artikkelisarjaan silloin kun pääosassa ovat sutta pelkäävät lapset.
Medialla on valtaa ja valta tuo mukanaan myös vastuun. Tiedotusvälineiden ja toimittajien on syytä tarkastella omaa suhtautumistaan ja asennettaan petoeläimiin. Kriittisesti. Uhanalaisuus ei ole mielipidekysymys, joten siitä ei pidä tehdä sellaista.
Voi olla tietysti myös vaikea ymmärtää, että joku toivoo näkevänsä suden. Pitkäaikaisesta haaveesta ei silti saa tehdä pahinta kauhukuvaa, kun sitä ei sellaiseksi ole koettu.
