Maaseudun Tulevaisuuden erätoimittaja Erja Vallinheimo tarkasteli kolumnissaan 31.8.2025 karhunmetsästystä ja muistutti, että kaksi kolmasosaa suomalaisista kannattaa suurpetojen kannanhoidollista metsästystä. Kupletin terä kohdentui siihen, että Itä-Suomen hallinto-oikeus määräsi kaikki 13 valituksen kohteena ollutta karhunmetsästyslupaa täytäntöönpanokieltoon.
Kirjoittaja – joka sattuu olemaan entinen Metsästäjäliiton tiedottaja – antoi ymmärtää, että oikeuden ratkaisu olisi seurausta siitä, että “suloisten lyllertäjien” tappamiseen liittyy tunnepohjaista vastustusta. Ihan näin yksikertaisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse.
Miksi täytäntöönpanokielto määrätään?
Lähtökohtaisesti valituskaan ei ole tunnepäätös. Meillä ei ole järjestelmää, jossa valitusperusteeksi riittäisi se, että karhu lyllertää söpösti. Ainoa hyväksyttävä peruste on se, että päätöksen ja lain välillä vallitsee ristiriita. Täytäntöönpanokieltoa ei aseteta, mikäli valituksesta voidaan todeta, että sillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia.
Luontodirektiivin mukaisesti tiukasti suojeltujen lajien tappaminen on sallittua vain poikkeuksellisesti ja tarkasti määritellyin ehdoin. Jos lupa pannaan täytäntöön ennen kuin sen lainmukaisuus on tutkittu, peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut: ammuttu yksilö ei palaa takaisin luontoon, vaikka lupa todettaisiin myöhemmin lainvastaiseksi. Henkiinherättämisen taito puuttuu niin viranomaiselta kuin metsästäjäliitosta tai metsästystä kannattavalta muulta suurisuiselta joukolta.
Oikeus ei ole “kumileimasin”
Etujärjestöjen retoriikassa hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus esitetään mielellään kumileimasimina, joiden päätökset ovat poliittisesti värittyneitä tai muuten “vääränlaisia”. Ja elleivät ole niin ainakin kyse on kategorisesta rutiinista. Todellisuudessa kyse on siitä, että laillisuudeltaan kyseenalaista päätöstä ei oikeusvaltiossa voi panna täytäntöön.
Unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissa – esimerkiksi C-674/17, ennakkoratkaisupyyntö KHO:lta, annettu 10.10.2019 (ns. Tapiola-tapaus) – vahvistanut, että tiukasti suojeltujen lajien metsästys voidaan sallia vain erityisissä olosuhteissa poikkeuksellisesti. Tämä linja velvoittaa myös Suomea, eikä hallinto-oikeus voi “sulkea silmiään” siitä, että poikkeusluvat perustellaan huterasti. Suojelujärjestöjenkään ei pitäisi. Itse asiassa kenenkään ei pitäisi.
Kun hallinto-oikeus asettaa täytäntöönpanokiellon, se ei ota kantaa metsästyksen moraaliin eikä kansan vähemmistön tai enemmistön mielipiteisiin. Se ottaa kantaa siihen, onko lainmukaisuus arvioitava etupainotteisesti. Tämä on ihan sitä oikeusvaltion syvintä ydintä.
Luonnonsuojelun “mainehaittapaniikit”
Metsästäjäjärjestöjen ja MTK:n suunnalta on jo vuosia yritetty rakentaa narratiivia, jonka mukaan valitusten tekeminen olisi luonnonsuojelulle itselleen mainehaitta. Tätä säveltä soitti nyt myös Vallinheimo, jonka mukaan jopa Suomen luonnonsuojeluliitto kiirehti vakuuttelemaan, että kannattaa karhunmetsästyksen aloittamista. Näin toki tapahtuikin.
Ei tämä ole edes ensimmäinen kerta. Vuonna 2015 suden kannanhoidollisen metsästyskokeilun aloitus huipentui erikoiseen näytökseen: Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava ja Metsästäjäliiton puheenjohtaja Lauri Kontro antoivat yhteisen lausuman, jossa he tukivat kannanhoidollisen metsästyksen kokeilua ja toivoivat, ettei valituksia juuri tulisi.
Lausumassa todettiin, että laillinen metsästys poistaisi salametsästyksen ja lisäisi susien arkuutta. Käytännössä siis sekä luonnonsuojelijoiden että metsästäjien kattojärjestöt marssivat rinta rinnan tukemaan mallia, joka myöhemmin osoittautui EU-oikeuden vastaiseksi. Päämäärä toki olisi voitu hyväksyä, mikäli olisi voitu tieteen tuella osoittaa, että se saavutettaisiin ja metsästyksen aiheuttama nettokuolleisuus olisi vähäisempää kuin salametsästyksen. Tämä jäi osoittamatta.
Lopputuloskin tiedetään: valituksia kyllä tuli – ja juuri näistä luvista syntyi ns. Tapiola-tapaus, jossa unionin tuomioistuin totesi Suomen kannanhoidollisen sudenmetsästyksen monilta osin direktiivin vastaiseksi. Kampaviinerikonsensus tukehtui laillisuusedellytyksen mantelimassaan.
Joukkopsykoosi ja unohtunut tosiasia
On ollut toisaalta mielenkiintoista seurata median joukkopsykoosia: otsikoihin nostettiin täytäntöönpanokiellot ja Tapiolan nimenkirjoittajat. “Karhukanta räjähtää ja turvallisuus on vaarassa”. “Poliisi romahtaa muutamaan kymmeneen vuosittaiseen suurpetotehtävään.” Olennaisin seikka kuitenkin jäi kertomatta. Nimittäin se, että valitukset ja täytäntöönpanokielto koskevat vain yhtä asiaa – kannanhoidoksi naamioitua trofeemetsästystä.
Kaikki muut keinot ovat edelleen käytettävissä. Toistan vielä: Kaikki muut keinot. Jopa tappavat, mikäli se on välttämätöntä. Ainoastaan trofeemetsästys on kohdannut laillisuusongelman. Toistuvasti.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei mieleen noussut se, että nyt meni reisille useammankin aluemedian toimituksen tykypäivä karhumetsällä. Luotetaan kuitenkin siihen, että mieliharmin haihtuessa muistuu mieleen myös journalismin ydin – yleisön tiedonsaantioikeus – ja edes jollekin tulee mieleen, että metsästyslain säännöskokonaisuudenkin voisi avata. Siitä huolimatta, että se vähän vaikeaa onkin. Pitäisi kaivaa esiin ja vielä ymmärtää, mitä siinä sanotaan.
Vielä vaikeammaksi menee, kun pitäisi ymmärtää, että luontodirektiivikään ei ole kahvipullaa vaan etusijainen velvoittava säädös, joka on metsästyslain pykälin tuotu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Sekin pitäisi kaivaa esiin. Ehkä vielä löytää haastateltavaksi asiantuntija joka ei jaarittele Bernin sopimuksesta tai kuvittele tuomioistuinten kompastelevan käännösongelmiin.
Todellinen mainehaitta
Onkin ironista, että aina kun oikeus asettaa täytäntöönpanokiellon, lyödään paniikkinappula pohjaan luonnonsuojelun mainehaitasta. Todellinen mainehaitta ei kuitenkaan synny siitä, että osa järjestöistä puolustaa lakia ja EU:n luontodirektiivin velvoitteita. Näin ollen täyttävät myös velvoitteensa valitusoikeuden haltijoina – käyttävät sitä silloin, kun laillisuusongelma on havaittavissa.
Todellinen mainehaitta syntyy silloin, kun luonnonsuojelun nimissä toimivat tahot alkavat myötäillä metsästäjäjärjestöjä ja unohtavat, miksi lainsäädäntö on olemassa.
Ja kyllä, karhu ja susi kelpaavat hienosti rahankeruukampanjoiden kuvastoon, testamenttilahjoitusten houkuttimeksi ja esitteiden kansiin. Sen sijaan silloin, kun pitäisi tosiasiallisesti puolustaa niitä lakeja, jotka turvaavat luonnon monimuotoisuutta – populismi, kampaviinerit ja almut valtion kassasta vievät voiton.
Entäpä sitten se valitusoikeus?
Vaikka puheet valitusoikeuden rajaamisesta ovat räikeästi oikeusvaltioperiaatteen vastaisia – etenkin, kun ne kumpuavat juuri siitä, että valitukset ovat menestyneet tuomioistuimissa – ei minulla ole mitään sitä vastaan, että se poistettaisiin järjestöiltä. Jollain se oikeus kuitenkin on oltava, ja silloin jäljelle jäisivät ympäristön tilasta vastaavat viranomaiset.
Samalla sen luonne kuitenkin muuttuisi oikeudesta virkavelvollisuudeksi. Ja olisihan siinä oma viehätyksensä: nähdä virkamiestenkin kotiosoitteet otsikoissa ja somen ”paskaringeissä”. Tuomarin sähköpostiosoitehan on jälkimmäisessä jo kierroksensa tehnyt…
