Pentti Linkola oli kuluneena tiistaina puhumassa Kotkan ympäristöseuran vieraana vetäen Kotkan kaupunginkirjaston auditorion lehterit täyteen väkeä. Päällimmäisenä aiheena tilaisuudessa oli Luonnonperintösäätiö ja tilaisuus kiteytyi sen ympärille.
Mitä hommasta jäi käteen?
Odotukset olivat ristiriitaiset. Koska kyseessä oli säätiön toimintaa käsittelevä maksuton tilaisuus, oli realistista olla odottamatta huikeaa tajunnan räjäyttävää tuntien luentoa linkolalaisesta elämänkatsomuksesta. Toisaalta, Pentti Linkola puhujana, oli tilaisuus mikä tahansa, lataa aina odotuksia kohti kattoparruja. Petyinkö? No en. Linkola oli hyvä.
Tilaisuus alkoi tietoiskulla Luonnonperintösäätiön toiminnasta. Informaatio oli paikallaan, sillä huomasin kotona myöhemmin samana iltana surffaavani säätiön sivuilla ja vilkuilevani ostossilmällä säätiön 20-vuotisjuhlakirjaa . Jo luennolla jäin pohtimaan, voisinko joululahjaksi ostaa jollekin säätiön kautta palan ikimetsää? Ehkä voisinkin? Miten en ollut aiemmin hoksannut säätiön toiminnan neroutta? Ostaa metsää suojeltavaksi – kerrassaan loistavaa!
Linkolan astuessa yleisön eteen olivat aplodit odotettuakin runsaammat. Nopeasti tuli selväksi, että Linkola rakastaa luontoa ja nimenomaan metsää. Jopa niin paljon, että on useamman kerran loppukesästä joutunut ’voimakkaan greenisen depression’ takia sairaalahoitoon.
– Talvet ovat aina jotenkin menneet, kun kaikki kannokot ja raiskiot ovat lumen alla. Sitten lumet sulavat ja kaikki uudet tuhot tulevat esiin. Rakastamani järvetkin ovat sieltä 40-50-luvuilta muuttuneet huvilanäyttelyiksi, Linkola kuvaa Suomen luonnon tilaa ja kesien raskautta.
Toimelias mies on kuitenkin hakenut apua itselleen masennusta vastaan henkireikänä pitämästään lintututkimuksesta sekä aiempina vuosina muualle Eurooppaan suunnatuista kesäisistä pyöräretkistä.
– Kaupungit minä kierrän aina kaukaa. Oli se sitten Pariisi tai Raahe, samaa lasia ja betonia ja asfalttia. Kaupungeissa ei ole koskaan mitään katsottavaa, Linkola lataa.
Euroopan muiden maiden kiertämisestä Linkola onkin saanut paljon perspektiiviä oman maan luonnonsuojelun kritisointiin.
– Missään muualla ei ole sellaista luonnon raiskausta kuin Suomessa. Puun asento on muualla Euroopassa pysty, Suomessa se on vaaka, Linkola täräyttää viitaten metsäteollisuuden talutusnuorassa kulkevaan ympäristöpolitiikkaan.
Myös Suomen haja-asutusmalli saa osakeen kritiikkiä.
– Telttapaikkaakaan ei meinaa Suomesta löytyä. Muualla Euroopassa se ei ole ongelma. Siellä on talot ryppäissä kylissä ja välissä tyhjää. Suomessa kaikki on hajallaan eikä yhtenäisiä suuria tyhjiä alueita ole. Aina on jossain joku talo vieressä.
Linkola kertoo rakastaneensa Suomea aikanaan hyvin paljon ja myös kirjoittaneensa siitä ajalla, jolloin Suomi oli hyvin erinäköinen.
– Kirjoitin aikanaan 50-luvulla kuinka sanomattomasti minä tätä maata rakastan, mutta sitten 60-luvulla alkoi tämä hävityksen kauhistus. Ja kuten ihmistenkin elämässä, niin rakkaudet kuolee. Rakkaus tätä Suomea kohtaan on kyllä kadonnut lähes olemattomiin.
Kaiken jälkeenkin Pentti Linkola silti jaksaa vielä yrittää taistella luonnon puolesta. Viimeiseen asti.
Luonnonperintösäätiön juhlavuoden kunniaksi valmistuneen kirjan nimi ”Turvapaikkoja elämälle” kalskahti aluksi korvaan kornilta, mutta hyvin nopeasti totesin nimen olevan erittäin osuva. Jos haluaa suojella metsän eläimiä ja eliöitä, tulee ensin suojella metsä. Ja siinä jos missä Linkola säätiöineen on ollut uranuurtaja Suomessa. Vaikka jonain päivänä Pentti Linkolastakin aika jättää, kuten meistä kaikista, jää Luonnonperintösäätiö jatkamaan sitä hienoa elämäntyötä, jonka Linkola saattoi alkuun.
Taidan ostaa sen kirjan sekä palan ikimetsää.
Kauan eläköön Suomen luonto ja Pentti Linkola.
