Vuosien varrella sekä suden, ilveksen, että karhun kannanhoidollinen metsästys on törmännyt laillisuusongelmiin hallintotuomioistuimissa. Tämä nähdään riistakonsernissa ja metsästäjien keskuudessa suurena ongelmana. Ministeriö ja Luonnonvarakeskus on aloittanut koordinoidun alarmismin. Vahingot lisääntyvät, ihmiset ovat vaarassa, kannat räjähtävät käsiin. Kaikki vain siksi, että kannanhoidollinen metsästys sellaisena kun se on Suomessa ymmärretty on suurpetojen osalta tulossa tiensä päähän.
Susi, ilves ja karhu ovat Euroopan Unionin luontodirektiivin nojalla tiukasti rauhoitettuja ja jäsenvaltioiden on kiellettävä kaikki näiden lajien tahallinen tappaminen ja tämän lisäksi on kiellettävä myös kaikki näiden lajien ja osien hallussapito, kuljetus, kaupan pitäminen jne… Kielloista voidaan poiketa vain erityisistä syistä ja kaikki nämä poikkeukset ovat nimensä mukaan poikkeuksia.
Suomessa nämä poikkeukset on yleiskielessä jaettu kahteen luokkaan. Vahinkoperusteisiin ja kannanhoidollisiin poikkeuslupiin.
Näistä ensin mainittu tarkoittaa sitä, että asiassa toimitaan siten, että tarkastellaan käsillä olevaa ongelmaa suhteessa direktiivissä ennalta määriteltyihin poikkeamiseen oikeuttaviin päämääriin. Tällaisen oikeuttavan päämäärän mukaiseen ongelmatilanteeseen johtanut eläin/eläimet on yksilöitävä ja saalis kuuluu valtiolle kokonaisuudessaan. Poikkeuslupa voidaan myöntää hakemuksesta ja asiassa sovelletaan metsästyslain 41a§ 1mom.
Kannanhoidollinen metsästys taas puolestaan on tarkoittanut Suomessa sitä, että ministeriön vuosittain antaman asetuksen mukainen, tai viimeaikoina sen rajoissa pysyvä määrä poikkeuslupia myönnetään ilman erityistä ongelmatilannetta lähinnä nojaten siihen, että hakemusalueella esiintyy kyseistä eläinlajia. Saalis jää metsästäjälle. Yksilöintiä esimerkiksi vahinkoa tai haittaa aiheuttaviin ei edellytetä. Kyseessä on käytännöltään jokseenkin normaali metsästys, minkä erot vaikkapa hirvenmetsästykseen eivät ole järin mainittavia. Lupia myönnetään vuosittain normaalina käytäntönä ja määrät ovat suhteessa siihen, että lajien tulisi olla tiukasti suojeltuja, eikä kestävän käytön alaisia, varsin reilusti.
Kannanhoidollisen metsästyksen ollessa kyseessä Suomen riistakeskus myöntää vapaamuotoisesta hakemuksesta laillisen saannon todistuksen ja tämän nojalla SYKE valmiiksi täytetyn lomakkeen nojalla EU-todistuksen tai CITES-todistuksen, mitkä mahdollistavat hallussapidon, kuljetuksen kaupankäynnin jne… Suomessa on siis liikkeellä tuhansia kappaleita IV liitteen lajien osia, joiden hallussapito ja kaupanpitäminen on saanut valtiovallan siunauksen. Vuosittain on tullut satoja lisää. Nämä osat eivät ole tunnistusmerkittyjä. joten ei ole poissuljettua, että todistuksen “alla” voitaisiin hallussa pitää myös laittomasti hankittuja osia.
Harva metsästäjä edes mieltää kannanhoidollista metsästystä poikkeusluvaksi, koska hakemusprosessi on ollut varsin muodollinen ja luvanhaku on keskitetty. Tämä riippumatta siitä, että direktiivin mukaan kyseisen lainkohdan, millä tätä toteuteteaan tulisi olla erityisen poikkeuksellinen ja viimesijainen ja lisäksi vielä muita tiukemmin valvottu, vaikka päämäärä onkin kulloisenkin tapauksen kohdalla määriteltävissä tarkoitusta vastaavasti kunhan se toteuttaa suojelun tavoitetta.
Metsästäjän tulokulma kannanhoidollisen metsästyksen suosimiseen on selvä. Se mahdollistaa harrastuksen kohdentuen myös suurpetoihin ja trofeen saa itselle. Mielenkiintoisempi asetelma nousee esiin sen kautta, miksi hallinto kokee tällaisen illuusion ylläpidon tarpeelliseksi lainsäädännöstä huolimatta ja on jopa valmis lietsomaan kofliktia asian eteen.
Tosiasia on se, että valtaosa riistanhoidollisia tehtäviä hoidetaan Suomessa siten, että metsästäjät suorittavat näitä vapaaehtoispohjalta. Käytäntö pohjaa pitkälti siihen, että se on valtiolle kustannusneutraali ja näin ollen voidaan riistanhoitomaksu pitää siksi alhaisena, että kenenkään metsästysharrastus ei kaadu siihen. Tällaisia vapaaehtoisuuteen täysin tai pitkälti nojaavia tehtäviä on mm. suurriistatehtävissä poliisin avustaminen, Luonnonvarakeskukselle tutkimuksessa käytettävien pohja-aineistojen keruu, kuten suurpetohavainnot, DNA näytteiden keruu ja hirvenmetsästykseen liittyvät tiedot. Kaikilla on tiettyä yhteiskunnallista merkitystä ja niiden järjestäminen muulla tavoin edellyttäisi ostopalveluiden käyttöä tai palkkaväkeä. Tämä edullisuus ja kattava verkosto on ollut yksi painava peruste myös sille miksi Metsästäjäin keskusjärjestöstä ja riistanhoitopiireistä muodostettiin 2011 riistahallintolailla Suomen riistakeskus.
Edellä oleva voidaan kiteyttää siten, että hallinto ja tutkimus ovat nuukuuksissaan “naittaneet” itsensä metsästäjien kanssa näiden tehtävien kautta niin tiiviisti, että on oltava tarjolla myös porkkana tai palkkio motivaation ylläpitämiseksi. Tähän ovat soveltuneet nämä metsästäjän kannalta totuttuun tapaan jaettavat kannanhoidolliset poikkeusluvat, jotka näyttäytyvät varsin pitkälti normaalina metsästyksenä.
Käytäntö on ollut lain ja direktiivin vastainen tämän porkkanan osalta täsmälleen niin kauan kun sitä on harjoitettu. Konfliktit asian järjestelyissä ovat liittyneet keskeisimmin suteen, koska sen tappamisen tahtotila on koiravahinkojen vuoksi hyvin korkealla, mutta lajin heikon kannantilan johdosta tätä porkkanaa ei edes riistahallinto ole kehdannut tarjoilla muualla kuin kabinettipuheissa.
Juuri tällä hetkellä hallinnon merkittävin huoli liittyy näiden edellä kuvattujen rakenteiden romahtamiseen. Siis rakenteiden, jotka ovat varmasti luontihetkellään 70-luvun lopussa olleetkin käyttökelposia, mutta pitänyt purkaa viimeistään siinä vaiheessa kun Suomesta tuli Euroopan Unionin jäsen. Ei ole reilua ketään kohtaan, että hallinto lupaa asioita, joita se oikeasti ei voi toteuttaa tai toteuttaakseen joutuu poikkeamaan perustuslain edellytyksestä noudattaa viranomaistoiminnassa lakia. Ei ole muuta yhteiskuntaa kohtaan reilua myöskään se, että hallinto on asettanut itsensä asemaan missä hallinnonalan keskeisiä yhteiskunnallisia tehtäviä voidaan käyttää erilaisen kiristyksen välikappaleina. Luontopääoma kuuluu kaikille.
Olisi myös hyvä tarkastella kriittisesti ja tosiallisesti sitä mikä yhteiskunnassa on pettänyt, että laittomat käytännöt ovat voineet jatkua kenenkään häiritsemättä vuosikymmeniä.
Oma lukunsa on luonnollisesti se, että nämä rakenteet ovat mahdollistaneet ja jatkuessaan mahdollistavat heikon valvonnan vuoksi myös väärinkäytöksiä. Suurpetoyhdyshenkilöt (n. 2500 metsästäjää) pääsevät hyödyntämään tutkimuslaitoksen havaintoaineistoa vapaasti. Valtaosaa tämä kiinnostaa ainoastaan laillisista syistä ja tehtävän hoitamiseksi, mutta se, että näitä henkilöitä on tavattu jokaisen salametsästystutkinnan yhteydessä myös tositoimista tai ainakin sympatiseeraamassa vahvasti, kertoo omaa kieltään siitä, että myös muuta käyttöä voi löytyä. Laillisen kannanhoidollisen metsästyksen valvonta on jälkikäteistä ja mahdollistaa sen, että suosituksista ja ehdoistakin livetään ja lisäksi aina voi olla se yksi lupa käyttämättä, jolloin saaliin tosiasiallinen määrä ylittää luvalla myönnetyn. Tunnistusmerkitsemättömät laillisen saannon todistukset taas voivat mahdollistaa sen, että kaikki laittomasti haltuun saatu ei välttämättä milloinkaan paljastu vaikka roikkuisi tuvan seinällä. Mitä suurempi määrä laillista saalista suojelluista lajeista on hallussa, sen hankalammaksi muuttuu laittoman seulominen joukosta.
Mitä asiassa sitten pitäisi tehdä?
Se on se kysymys mihin juuri nyt pitäisi keskittyä. Ei alarmismilla, eikä konfliktin lietsonnalla vaan laajapohjaisesti ja tosiasiallisesti pohtien vaihtoehtoisia ratkaisuita ja rakenteita kelvottomiksi todettujen käytäntöjen tilalle siltä osin kun sille on tosiasiallista tarvetta muutoin kuin metsästyksen mitoittamiseksi. Suurpetojen suojelusta voidaan edelleen poiketa myös tappamalla silloin kun sille perusteltu tarve. Riistakeskuksella on toimivalta lakia noudattaen näitä poikkeuksia myöntää. Ihmiskunta ei siis ole jäämässä räjähtelevien petokantojen jalkoihin vastakaan, mutta verraten vapaamuotoinen trofemetsästys alkaa näyttäytymään mahdottomana, kuten kuuluukin.
Se minua on aina suuresti hämmästyttänyt miten trofee hyllyssä tai seinällä tosiasiallisesti ratkaisee yhtään oikeata konfliktia saati auttaa sietämään eläimiä elävänä. Näiden kuitenkin pitäisi olla se ensisijainen kaiken toiminnan tarkoitus ja keskeisin päämäärä.
