Lapin yliopiston oikeusinformatiikan lehtori Jarmo Kiuru, joka on viimeaikoina esiintynyt myös Metsästäjäliiton oikeusavustajana, esitti Maaseudun tulevaisuuden julkaisemassa yliökirjoituksessa 1.8.2023 hyvin mielenkiintoisen oikeuslähdeopillisen tulkinnan Bernin sopimuksen ja Euroopan unionin luontodirektiivin välisestä painoarvosta oikeuslähteenä. Kiuru kirjoitti mm. seuraavasti: “Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuonna 1995 Bernin sopimus oli meillä edellä kerrotusti jo saatettu voimaan. Suomi ei periaatteessa tarvitse Bernin sopimusta täytäntöön panevaa luontodirektiiviä, Euroopan unionin komission direktiiviä koskevia ohjeita eikä Euroopan unionin tuomioistuimen kannanottoja. Se, mitä Suomi tarvitsisi, on osaava Bernin sopimuksen soveltaminen ja tulkinta.”
Asia ei ole ihan niin yksiselitteinen kuin Kiuru antaa ymmärtää. Liitymissopimuksessaan Suomi on hyväksynyt Euroopan unionin perussopimukset ja toisaalta saattanut Bernin sopimusta täytäntöön panevan Neuvoston direktiivi 92/43/ETY ( myöh. luontodirektiivi) osaksi kansallista lainsäädäntöään osittain luonnonsuojelulaissa, osittain metsästyslaissa. Riippumatta siitä, että metsästylaista puuttuvat asianmukaiset viittaukset luontodirektiiviin, on tämän direktiiviä täytänttöönpaneva luonne oikeuskäytännössä todettu niin EU-tuomioistuimessa kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessakin. Unohtamatta metsästyslain esitöitä.
Tästä seuraa se, että metsästylaille näiltä osin on annettava luontodirektiiviä vastaava tulkintasisältö. Unionin virallisessa lehdessä nro. 115 julkaistussa Lissabonin sopimuksen hyväksyneen hallitusten välisen konfferenssin 17. julistuksessa Euroopan oikeuden ensisjaisuudesta, sekä tätä edeltävästi vuonna 1964 yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisussa Flaminio Costa v. ENEL.
Julistus sellaisenaan kun se on julkaistu: “17. Julistus Euroopan unionin oikeuden ensisijaisuudesta
Konferenssi muistuttaa, että Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perussopimukset ja unionin niiden nojalla antama lainsäädäntö ovat ensisijaisia jäsenvaltioiden oikeuteen nähden mainitussa oikeuskäytännössä määriteltyjen edellytysten mukaisesti.
Lisäksi konferenssi on päättänyt liittää tähän päätösasiakirjaan neuvoston oikeudellisen yksikön tätä ensisijaisuutta koskevan lausunnon sellaisena kuin se on asiakirjassa 11197/07 (JUR 260):
“Neuvoston oikeudellisen yksikön lausunto,
annettu 22 päivänä kesäkuuta 2007,
Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että EY-oikeuden ensisijaisuus on yhteisön oikeuden keskeinen periaate. Tuomioistuimen mukaan tämä periaate kuuluu luonnostaan Euroopan yhteisön erityisluonteeseen. Tämän vakiintuneen oikeuskäytännön ensimmäistä tuomiota (Costa vastaan ENEL, 15.7.1964, asia 6/64 [1] annettaessa perustamissopimuksessa ei ollut mainintaa ensisijaisuudesta. Näin on yhä edelleen. Se seikka, että ensisijaisuuden periaatetta ei sisällytetä tulevaan sopimukseen, ei millään tavoin muuta sitä, että periaate on olemassa, eikä vaikuta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen olemassa olevaan oikeuskäytäntöön.”
[1] “Tästä (…) seuraa, että perustamissopimukseen, joka on itsenäinen oikeuslähde, perustuvaa oikeutta vastaan ei voida sen erityisen ja alkuperäisen luonteen vuoksi vedota tuomioistuimessa minkään kansallisen oikeuden sääntöjen perusteella, koska muutoin perustamissopimuksen nojalla annettu lainsäädäntö menettää yhteisöä koskevan luonteensa ja itse yhteisön oikeudellinen perusta saatetaan kyseenalaiseksi.””
Sittemmin yhteisöt sulautettiin Euroopan Unionin osaksi Lissabonin sopimuksen myötä ja periaatteet ovat siirtyneet osaksi unionin oikeusjärjestystä. Ensisijainen oikeuslähde mitä unionin jäsenvaltioissa sovelletaan on EU-oikeus silloin kun kyseessä on asia missä toimivalta on joko jaettu tai yksinomaan unionilla. Unionin oikeus kattaa niin EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön, direktiivit, asetukset, suositukset ja muut välineet millä kansallista toimivaltaa on siirretty Euroopan Unionille, joko osittain tai kokonaan. Tässä paikassa lienee tähdellistä vielä kerran korostaa, että viitattu Bernin sopimus on suurpetopolitiikan suhteen merkittäviltä osin saatettu osaksi Unionin oikeutta nimenomaan luontodirektiivillä. Myös se lienee aiheellista mainita, että ympäristöä koskeassa asiassa on Unionin perussopimusten nojalla jaettu toimivalta, mikä tarkoittaa sitä, että kansallista lainsäädäntöä voidaan antaa vain niiltä osin kun Unioni ei ole käyttänyt toimivaltaansa.
Samoin kuin Bernin sopimuksessa myös luontodirektiivissä on huomioitu Kiurun mainitsemat taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset intressit. Sutta ja muita IV liitteen lajeja koskien on luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa sallittu poikkeaminen tiukasta suojelusta seuraavasti: “c) kansanterveyttä ja yleistä turvallisuutta koskevista tai muista erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä, mukaan lukien sosiaaliset ja taloudelliset syyt, sekä jos poikkeamisesta on ensisijaisen merkittävää hyötyä ympäristölle” . Voidaan siis katsoa, että luontodirektiivi ei ole näiltä osin millään tavoin ristiriidassa Bernin sopimuksen kanssa. Mikäli edellämainittuja syitä halutaan käyttää poikkeuksen perusteeksi, on poikkeuksen perustuttava kyseiseen alakohtaan ja tällaisen tilanteen olemassaolo on osoitettava. Suomalaisen lainsäädäänön ja käytännön mukaan tämä poikkeamisen alakohta on yksi ns. vahinkoperusteinen poikkeuslupa ja asiaa koskeva normi on MetsL 41a.1:3.
Edelläoleva huomioiden Kiurun ajatus siitä, että unionin jäsenvaltioissa tulisi tai edes voitaisiin soveltaa asetuksen tasoisena ennen unioniin liittymistä voimaansaatettua Bernin sopimusta suoraan sivuuttaen direktiivit ja direktiivin soveltamista koskeva EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö toissijaisena, on yksiselitteisen väärä. Toisaalta myöskään Bernin sopimus itsessään ei ole esteenä sille, että jokin sopijaosapuolista, kuten esimerkiksi juuri Euroopan Unioni jäsenvaltioitaan velvoittaen täytäntöönpanee sopimuksen siinä määriteltyä tiukemmin. Bernin sopimuksen artikla 12 kuuluu seuraavasti: “Sopimuspuolet voivat noudattaa tiukempia toimia luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelemiseksi kuin mitä tässä yleissopimuksessa on määrätty.”
On totta, että kansainväliset sopimukset ja niiden tulkinta tai soveltaminen osana kansallista oikeuskäytäntöä ei ole varmasti helpoimmasta päästä. Ympäristöä koskien asian haasteellisuutta lisää monitieteisyys, mikä tarkoittaa pelkän lainopin ohella, myös ympäristötieteiden huomioimista. Nyt käsillä olevassa asiassa kuitenkin Kiurun mainitsemia Wienin ja Bernin sopimuksia keskeisempää on Unionin oikeuden soveltaminen ja näiltä osin on kyllä todettava, että hallintotuomioistuimet Suomessa ovat onnistuneet viime vuosina tässä varsin hyvin. Btw… myös Euroopan unionin liittymissopimus ja perussopimukset ovat kansainvälisiä sopimuksia.
Mitä tulee kannanhoidollisen metsästyksen sallimiseen niin aivan oikein. Bernin sopimuksen nojalla sille ei olisi Suomen saamien varausten nojalla estettä. Näitä varauksia Suomella ei kuitenkaan ole suhteessaan luontodirektiiviin, muutoin kuin suden osalta poronhoitoalueella. Näin ollen Bernin sopimuksen lähempi tarkastelu kyllä käy oivallisesta katsauksesta suojelun historiaan, mutta sen sallimat mahdollisuudet poiketa suojelusta päättyivät Suomen ja Ruotsinkin osalta kahden vuoden siirtymäajalla Euroopan unioniin liittymisestä. Lehtori Kiurun kannattaisi päivittää tietokantansa nykyaikaan.
