Korkeimman hallinto-oikeuden karhun metsästystä koskevan ratkaisun jälkeen on valikoimatonta suurpetojen metsästystä tukevien kannanotoissa esiintynyt tuhkatiheään erilaisia kauhuskenaarioita siitä kuka ottaa vastuun jos nämä skenaariot toteutuvat. Perustellumpi kysymys olisi ollut kuka ottaa vastuun siitä, että vuosikausia on kehitetty ja ylläpidetty valikoimatonta ja laillisuusperustaltaan kelvotonta metsästysjärjestelmää.
Olkoon kysymys kumpi hyvänsä niin vastuun asiasta kantaa viimekädessä maa-ja metsästalousministeriö, koska direktiivillä tiukasti suojellut lajit on haluttu Suomessa sijoittaa riistalajiluetteloon.
Mitä sitten tulee näihin erilaisiin kauhuskenaarioihin, ne ovat täsmälleen niitä samoja vailla tieteen tukea olevia sepustuksia siitä, että kun ruoka metsästä loppuu, tulevat pedot pihoihin ja vaaralliset kohtaamiset lisääntyvät. Toki äärimmäisessä tilanteessa näin voisi käydäkin, mutta se äärimmäinen tilanne ei ole ihan lähitulevaisuudessa käsillä. Toisaalta jos näin meinaa käydä, on vastuu silloinkin maa-ja metsätalousministeriön, koska myös valtaosa saaliseläimistä, mitkä ovat petojen normaalia ravintoa, ovat riistalajiluettelossa.
Suomessa on viimevuosina lanseerattu monilajisen kannanhoidon käsite ja tähän on nyt syytä sisällyttää mitä suurimmassa määrin ajatus siitä, että petojen luontaisen saaliin kannat varmistetaan riittäviksi. Asiassa voisi ainakin jossain määrin auttaa jäljelle jäävän hirvikannan tosiasiallisuuden varmistaminen vuosittain. En olisi yllättynyt siitä jos seuraava kysymys koskisi sitä, että miten tämä pitäisi tehdä? Sen verran kädettömän oloisia nämä kysymykset asian ympärillä kaikkinensa ovat nyt olleet.
Metsästäjäliitosta maaseudun tulevaisuuteen siirtynyt Erja vallinheimo kolumnissaan murehti myös sitä, että Tapiolasta on todettu SRVA- järjestelmän vaativan uudistusta. Välttämätöntä tämä ei ole, mutta tiettyjen lieveilmiöiden esiintyessä erittäin suositeltavaa. Valtaosa SRVA-tehtävistä on sorkkaeläimiä. Näistä suurin osa valkohäntäpeuroja, jotka loukkaantuvat liikenneonnettomuuksissa Etelä-ja Lounaissuomessa. Onnettomuudessa loukkaantuneen eläimen päästäminen kärsimyksistään on aivan varmasti tunteita herättävä ja laajalti hyväksytty toimintamalli. Ajatus tämän päättymisestä menee emootioihin, ei kahta sanaa. Toisaalta tunteita voi hiukan viilentää ajatus siitä, että näiden lajien yksilöitä, mihin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu ulottuu, ei kovin tiheään liikenneonnettomuustilastoissa näy.
Siinä kun esimerkiksi edelleen metsästettävissä oleva valkohäntäpeura on aiheuttanut vuodesta 2020 tähän päivään lähes 24 500 liikenneonnettomuutta ja lukemattomia SRVA tehtäviä, on samalla ajanjaksolla karhu ollut osallisena ainoastaan 18 liikenneonnettomuudessa (Lähde:riistavahinkorekisteri.fi). Siis lähes neljässä vuodessa. Sanoisin, että mikäli näiden tilanteiden hoitoon saaminen edellyttää satojen karhujen vuosittaista valikoimatonta tappamista harjoittelun ja motivaation ylläpitämiseksi, ylittyvät haitat siitä saataviin hyötyihin nähden niin moninkertaisesti, että järjestelmän uudelleen organisoinnista ei täysipäisen ja asiaa tuntevan pitäisi juurikaan pöyristyä, vaikka lehdistölle ajoittain omiaankin puheleva “susipoliisi” kirjoittaisi asiasta Xsään arkkiveisun.
Ehkä lopuksi on syytä edelleen korostaa, että korkeimman hallinto-oikeuden tuore päätös ei todennut erityisen merkittävien vahinkojen, yleisen turvallisuuden tai sosiaalisesti pakottavien syiden nojalla tapahtuvaan suurpedon poistamiseen yhtään mitään. Nämä ovat direktiivissä valmiiksi määriteltyjä poikkeuslupia, joita voidaan myöntää edellytysten täyttyessä. Näiden hyväksyttävien päämäärien tavoittaminen ei edellytä satoja vuosittaisia valikoimattomia tappolupia kaikille alueille missä lajia esiintyy. Tämä periaate missä vahinkoja tojutaan oikeaan lainkohtaan nojaten muuten lausuttiin jo EU-Tuomioistuimen ratkaisussa vuonna 2019, joten mitenkään uudesta asiasta ei ole kyse mikäli on vaivautunut edes hiukan paneutumaan siihen miten asiat pitäisi hoitaa.
