Tapiolan blogissa julkaistaan yhdistyksen jäsenten ja vaihtelevasti muidenkin kirjoittajien tekstejä, jotka ovat ajankohtaisia tai muutoin sopivat luonnonsuojelun teemaan. Lähtökohtaisesti blogissa kirjoitetaan omalla nimellä, mutta toisinaan voidaan sopia muistakin järjestelyistä esimerkiksi asian luonteen vuoksi.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Maaseudun väestö; se kansanosa, jolla verenperintönä on tieto luonnosta ja joka kovalla ja rehellisellä työllä on elantonsa hankkinut vuosisatojen ajan ja joka ei elä sosiaalituilla, tietää, miten luonnon kanssa pärjätään. Kaikki joka uhkaa perittyä elämäntapaa, pitää hoitaa pois häiritsemästä ilman turhaa tunteilua. Tunteilu on vain piiperöitten hommaa ja näitten sudenhalaajien perisynti.
Piiperö on vuosikausia odottanut elämänsä tähtihetkeä; sitä jolloin hän viimeinkin pääsee halaamaan sutta, (näinhän piiperöt tiettävästi haaveilevat). Mutta elämä kuluu ja tätä onnen kulminaatiota ei näy, eikä kuulu, joten pitää keksiä jotain muuta halattavaa. Jotain villiä ja vapaata, jotta fantasiat luontoyhteydestä todentuvat.
Piiperö saa toisen tilaisuutensa, kun puhelimessa on viesti: “Haluatko ottaa siilinpoikasia hoitoosi?”
Noh…Elämä on pettymyksiä: siilienkään halaaminen ei ole hyvä ajatus. Mutta Piiperö on innostunut ja onnellinen, koska voi tehdä jotain, joka säilyttää, eikä tuhoa.
Piiperön tiedot siilien elämästä ovat rajalliset, mutta onneksi luonnon eläinten auttamiseen erikoistunut yhdistys tukee ja antaa neuvoja. Neuvojen kasautuessa Piiperö on varsin kiitollinen siitä, ettei etukäteen tiennyt kaikkea ja ennen kaikkea sitä, että näitä pikku piikkipalloja kertyisi parin viikon mittaan yhdeksän kappaletta elolle autettavaksi. Moinen etukäteistieto olisi pistänyt Piiperön epäröimään sitä, selviäisikö hän työmäärästä ja yksityiskohtien hallinnasta.
Ensinnäkin pesueiden lähtöpaikka ja paikan yhteyshenkilö pitää tarkkaan pysyä tiedossa, koska eri alueiden pesueita ei saa sotkea toisiinsa erilaisten bakteerikantojen takia. Laatikot piti siis merkitä tarkkaan, eikä tieto saanut matkan varrella hämärtyä. Pesueet palautetaan synnyinpaikalleen, kunhan painoa on kertynyt riittävästi pitkän horrosajan ravintovarastoksi.
Ruokinta oli jo helpompi hahmottaa ja tavoite selvä: niin paljon pöperöä mahaan kuin sinne uppoaa, jotta paino nousee vakaasti ja riittävästi.
Kolmas asia, joka kevyesti yllätti, oli se jumalaton p****n määrä ja se, että ei sitä asetella nätisti muovilaatikon nurkkaan, vaan roiskitaan ympäri laatikkoa ja myös aivan surutta siihen ruokalautaselle. Piiperön mielestä siili on ehdottomasti parempi vertauskuva likaisuudelle, kuin sika, joka porukalla tekee asiansa sinne karsinan nurkkaan, eikä ympäri olohuonetta. Onneksi käsillä on loppumaton varasto sanomalehteä, jolla kuivittaa laatikot.
Sitten siihen halaamiseen: Kun ne pikku tyypit pitää punnita päivittäin, jotta painon kehitys tulee todettua, niitä joutuu nostelemaan ja hommaan tarvitaan nahkahanskat. Pahimmat riiviöt vielä purevat ruokkivaa kättä, kun se yrittää tavoitella laatikon pohjalta pois likaista lautasta. Kiittämättömät pikku retkut! (Toki lukija voi kuvitella, miltä näyttää 300-grammainen siili, joka on iskenyt murhanhimoiset hampaansa hansikkaan saumaan. Piiperö ainakin hihittelee hillittömästi).
Mutta mikään tästä kaikesta ei tunnu riesalta tai työltä erityisesti silloin, kun kaveri hanskoilla suojatulla kämmenellä vetäytyy kippuraan sitä vaakaan laitettaessa tai kun piikikkäät ovat laatikoissa kehänä lautasen ympärillä maiskuttamassa ahneesti jokapäiväistä pöperöään.
Piiperön sydän on täysi.
- Eila Selvenius
