Astun tuvan lämpöön ja valoon, pois tämän joulukuisen illan pimeydestä ja koleudesta. Riisun otsalampun ja istahdan keinutuoliin. Vaikka joulun juhla kolkuttaa jo ovella, matkaan mielessäni aurinkoiseen heinäkuun aamuun, jolloin monivuotinen unelmani toteutui ja pääsin vierailemaan Kylmäpihlajalla. Tuona aamuna taivas lepäsi yllämme sinisenä ja silmiä häikäisevä kirkkaus läikehti vaahtoavilla aalloilla, matala säiden kurittama kasvillisuus sekä rantoja kiertävät kalliot kirkuvine lokkeineen puhuivat kaikki samaa meriluonnon kieltä. Se toivotti meidät tervetulleiksi Kylmäpihlajalle, Tyrnin valtakuntaan.
”10 kilometriä Manner-Suomeen ja länteen päin, siellä 200 kilometrin päässä, on Ruotsi”, aloitti oppaamme. Hän kertoi saaren historiasta ja eräs ryhmästämme muisti kertoa tapauksesta 1970-luvun puolelta, jolloin he olivat tulleet autolla jäätä pitkin saarelle ja säikäyttäneet majakanvartijan pahanpäiväisesti, halutessaan tervehtiä häntä henkilökohtaisesti. Tänä päivänä Kylmäpihlajan majakan luotsiasema on tyhjillään ja majakkarakennus on muutettu hotelliksi, mutta majakka toimii edelleen automatisoituna ja sen yhteyteen rakennetulta Ilmatieteenlaitoksen säähavaintoasemalta saamme päivittäin tietoja sääoloista merenkulkijoille.
”Harvinainen ruostepyrstö on tuonut jo usean päivän ajan lintubongareita saarelle”, kertoo oppaamme ja viittoilee suuntaan, jossa seisoskelee keskittynyt porukka kameroineen ja objektiiveineen. ”Myös ekotaideteos Kalanmaha on täällä Kylmäpihlajalla” jatkaa hän ja käännymme katsomaan suurta verkkoa, jossa roikkuu useita virkattuja kaloja. Virkatut kalat kätkevät sisäänsä muovikorkkeja, tupakan, alumiinitölkin sekä luvun, joka kertoo kuinka kauan esineellä kestää maatua. Alumiinitölkillä tuohon kuluu aikaa 200-500 vuotta, tupakantumpilla 15 vuotta. Biologi Maritta Nurmi haastoi meitä teoksella havahtumaan arkistakin arkisempien asioiden jättämiin jälkiin luonnossa.
Nousimme portaita ylös majakkatorniin, josta avautui upea näkymä merelle ja koko saarelle. Näimme lintujen asuttamat kalliot sekä vehreämmän venesataman puolen. Ihmisten hälinä antoi tilaa tuulelle. Hetken tornissa levähdettyämme laskeuduimme alas Kylmäpihlajan pieneen kappeliin. Kappelissa kuulimme Raumaa syvältä koskettaneesta merionnettomuudesta vuodelta 1964. Onnettomuudessa menehtyi 28 ihmistä, osa heistä oli alokastansseihin menossa olevia nuoria. Pelastussukeltajien työn ankaruudesta kertoo se, etteivät kaikki onnettomuusveneessä työskennelleet voineet enää jatkaa työtään tapauksen jälkeen. Hiljaisuus laskeutui luonnostaan ja kierroksemme oli ohitse.
Iltaveneen irtauduttua laiturista huokailin tyytyväisenä, auringolta ja mereltä tuoksuva iho tuliaisena ja monet tapahtumat ja näkymät tallennettuna muistojen aarreaittaan. Tämän muiston koordinaatit ovat 61°8′40″N, 21°18′10″E.
Teksti ja kuvat: Irene Karlstedt.
