Eläin- tai kasvilajin (myöhemmin eliölajin) suojelu ei perustu mielivaltaiseen päätöksentekoon tai eliön ”söpöysindeksiin”. Suojelu-status voidaan yhtäkaikki purkaa kun suojelu on tarpeetonta sukupuuton tai lajin elpymisen johdosta. Uhanalaisuus on hallinnollinen ominaisuus. Uhanalaisuusluokituksessa eliölajit käydään kohta kohdalta läpi. Niiden elinvoimaisuuden arviointiin vaikuttavat eliölajin määrä ja levinneisyys sekä ennuste pitkän aikavälin selviytymisestä omassa elinympäristössään. Hetkinen! Sana elinympäristö mainittu. Mikä on elinympäristö ja miksi se on eliölle niin arvokas?
Elinympäristöön vaikuttavat ilmasto, maaperä, topografia, meren/ virtaveden / vakaveden läheisyys tai puuttuminen sekä ravinteet tai niiden puuttuminen. Tietyt kasvit viihtyvät tietyn tyyppisessä elinympäristössä ja muodostavat metsä- , suo- , vesi- tai tunturikasvillisuuden. Tähän perustuen myös muut eliölajit; hyönteiset, linnut ja nisäkkäät hakeutuvat tyypillisille elinympäristöilleen. Kilpailu on yksi ekosysteemejä muodostava tekijä: metsien lajisto on erilainen kuin avointen nevojen lajisto, jne. Käytännön esimerkkinä: metsämyyrän löytää nimensä mukaisesti metsästä, peltomyyrän pellolta. Kun elinympäristö tuhoutuu tai muuttuu, ei eliö pysty enää käyttämään sitä: uusi ympäristö ei tarjoa enää ravintoa ja suojaa. Kun metsikön tillle tulee ostoskeskus, sieltä katoavat linnut, kasvit ja nisäkkäät. Tämä lienee selvää? Kun järvi kuivataan, tulee tilalle toisenlainen elinympäristö, esimerkiksi pelto. Järven alkuperäinen eliöstö: kalat, vesikasvit ja pieneliöt eivät voi enää käyttää järveä. Kun ympäristö muuttuu, tulee tilalle peltokanojen, töyhtöhyypän, kiurun, piennarkasvien ja viljelykasvien elinympäristö.
Kun metsäluonto muuttuu tehometsätalouden myötä, katoaa metsästä eri-ikäisten puiden mosaiikki, lahopuu (eri muodoissaan) ja lehtipuu. Tilalle tulee tasaikäinen, yhtä aikaa kasvava puusto: yleensä joko kuusta tai mäntyä muutamine kenttäkerroksen varpukasveineen ja pohjasammalineen. Myös maannos saattaa muuttua turpeesta karikkeeksi, muodostuu uusi elinympäristö: ihmisen aikaansaama turvekangas. Uudesta luontotyypistä häviävät kaikki lehtipuusta ja lahoavasta (järeästä) puusta riippuvaiset käävät, sienet ja hyönteiset. Kolopuun puuttuessa häipyvät kolopesijät. Kun saaliseläimet vähenevät, petojen vierailut harvenevat. Tukkipuuiän saavuttavassa männikössä eivät viivyttele hirvet: ei ole syötävää.
Eliöt ovat ensisijaisesti riippuvaisia elinympäristöistään. Siksi lajien suojelun tärkein tehtävä on säilyttää elinympäristöt.
Miksi tämä pitkä palopuhe? Olen edellä yrittänyt korostaa elinympäristöjen merkitystä eri lajeille. Yritän lähestyä kysymystä toista kautta: riekkoa ei voi suojella pellolla. Se tarvitsee suon. Palokärki tarvitsee kolopuun, samoin käpytikka, pohjantikka ja valkoselkätikka sekä monet muut. Liito-orava tarvitsee lehtipuuta ja vanhan tikankolon. Merihanhi tarvitsee meren ja metsähanhi metsän, tikankontti kalkkikiven ja raidankeuhkojäkälä kostean mikroilmaston.
Elinymäristöistä ja niiden merkityksestä puhuminen tulee merkitykselliseksi aina kun esiin nousee lajien suojelu vähentämällä jotain toista lajia. Kun kanalintuja halutaan suojella vähentämällä kanahaukkaa, metsähanhea vähentämällä joutsenia ja metsäpeuraa ampumalla susia, ollaan väistämättä hyvin lyhyellä polulla joka on nopeasti kävelty loppuun.
Kansalaisaloite kanahaukan metsästyksen sallimisesta perustelee haukan vähentämisen tarvetta kanalintujen: peltopyy, fasaani, metso, pyy, teeri ja riekko suojelulla. 
Kanahaukkoja pesii Suomessa noin 4500-5500 paria ja yhdellä kanahaukkaparilla on saalistusalueena noin 20-30 neliökm suuruinen alue. Pesät voivat sijaita noin 4-5 km etäisyydellä toisistaan. Kuten mitkään muutkaan petolinnut, kanahaukka ei ole lajispesialisti: se käyttää ravinnokseen metsäkanalintujen ohella myös pikkunisäkkäitä, varislintuja ja vesilintuja.
Kanahaukka kuuluu Suomen alkuperäiseen lajistoon. Fasaani sen sijaan ei. Fasaani on alkujaan Kiinasta, istutettu Eurooppaan jo keskiajalla ja Suomeen 1900-luvun alussa. Se on kanahaukalle mainio ravintolisä ja sellaisena sitä tulee tässä ”uhanalaistarkastelussa” juuri pitääkin.
Riekko oli yleinen Etelä-Suomessa ja jopa Uudellamaallakin sitä tavattiin vielä 70-luvulla. Riekko tarvitsee suon. Se on karujen, avonaisten soiden tyyppilaji ja kärsinyt etenkin tehometsätalouden aikaansaamasta umpeenkasvusta. Nyt riekon eteläisin esiintymisalue noudattelee osapuilleen Pohjois-Satakunta- Pohjois-Karjala linjaa. Metso- ja teerikannat ovat taantumassa. 
Metsäkanalinnuistamme riekko on silmälläpidettävä (koko maassa 50 000- 20000 paria, alueellisesti uhanalainen), teeri:silmälläpidettävä (v.2010 noin 170 000 yksilöä), metso: silmälläpidettävä ( noin 200 000 paria). Pyy on arvioitu elinvoimaiseksi, noin 400 000-500 000 paria, samoin peltopyy: 3000-5000 paria. Näitä lukuja tarkasteltaessa on muistettava uhanalaisluokituksen kriteerit: on huomioitava eliön luonnollisten elinympäristöjen säilyminen pitkällä aikavälillä.
Ohessa riistasaalis viime vuosilta. Lähde: LUKE (RKTL) saalistilasto.
Aito huoli metsäkanalintukantojen säilymisestä kiinnittäisi kenties huomiota mahdolliseen rauhoitustarpeeseen ja elinympäristöjen säilyttämiseen/ ennallistamiseen.
Seuraava syntipukki on laulujoutsen, jonka vähentämistä vaaditaan tiukoin puheenvuoroin metsähanhen suojelemiseksi. 
Metsähanhea on kahta alalajia: meillä pesivä taigametsähanhi ja pohjoisessa pesivä tundrametsähanhi. Nimensä mukaisesti taigametsähanhi kuuluu pohjoisen havumetsävyöhykkeen, taigan lajistoon. Metsähanhen levinneisyys Suomessa noudattelee ojittamattomien soiden levinneisyyttä. Pesimäkanta on 1500-2000 paria. Hanhikannan voisi kuvitella olleen voimissaan 1950-luvulla jolloin laulujoutsen oli vähällä hävitä Suomesta. Pesiviä joutsenia oli viitisentoista paria, mutta samaan aikaan metsähanhien lukumäärä vajosi kuitenkin noin 1000 parin tienoille. Tällä hetkellä metsähanhi on rauhoitettu. Laulujoutsenia on 5600-7000 pesivää paria.
Viime vuosien saalistilasto metsähanhen osalta. Lähde: LUKE (RKTL)
Metähanhen osalta on esitetty, että pääasiallinen saalis koostuisi tundrametsähanhesta. Metsähanhen hoitosuunnitelman mukaan siipitutkimuksista on voitu kuitenkin osoittaa pääasiallisen saaliin koostuvan taigametsähanhesta. Syy tähän on selvä: tundrametsähanhen pääasiallinen muuttoreitti noudattelee syksyisin Suomen kaakkoisosia, kun taan taigametsähanhi muuttaa kautta maan, eikä mitään selvää reittiä ole voitu osoittaa. (Lähde: BirdLife, Lintujen päämuuttoreitit Suomessa)
Kolmas syyllinen eläinlajin ahdinkoon löytyy parivaljakosta susi-metsäpeura. Nyt onkin hyvä muistuttaa siitä, että metsäpeura hävisi kertaalleen Suomesta 1800-luvun lopulla, mutta ei suinkaan suden ansiosta. Laji rauhoitettiin 1913. Kanta säilyi kuitenkin Venäjällä, josta se 50-luvun puolella palasi Suomeen. Metsäpeura on uhanalaisluokituksessa silmälläpidettävä, susi erittäin uhanalainen. Edelleen muistutan siitä, että kukin valtio luokittelee alueensa eliöstön uhanalaisluokituksessa tietyn kriteeristön mukaan. Susi ja metsäpeura ovat eläneet saloilla keskenään kauan ennen ihmistä ja vielä silloinkin kun savuja oli vähän ja ne olivat harvassa. Susi ei onnistunut hävittämään tuolloin metsäpeuraa.
Yhden lajin suojelemiseksi (pois sulkien vieraslajit) tehty toisen lajin vähentäminen ei ole kestävällä pohjalla. Suojeluun ei ole oikotietä. Kanahaukan tai laulujoutsenen ampuminen kanalintujen ja hanhien suojelemiseksi ei lisää merkittävästi elinympäristöjä. Samaan aikaan tapahtuva soiden katoaminen ei tuo lisää pesimäpaikkoja sen enempää hanhille kuin joutsenille. Ainoa työ joka voidaan tehdä, on säilyttää nykyiset elinympäristöt ja kunnostaa niitä joilla tehometsätalous ei onnistunutkaan lisäämään puun tuottoa.
Miksi monimuotoinen eliöstö ja elinympäristöjen laaja kirjo sitten olisi toivottavaa? Siksi, että monimuotoisuus suojaa paremmin häiriöltä ja ympäristö toipuu nopeammin. Se ainoa valkoselkätikkapopulaatio ei häviä alueelta mikäli koivikko kaatuu. Mikäli populaatiolla on jotain ympärillä mihin mennä. Suojelu ei ole itseisarvo ja ajanviete ilman päämäärää. Suojelun tarkoitus ja päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi.
