Porotalous on ollut usein aihe, johon kukaan ei mielellään jutuissaan koske. Marginaalinen osa lihataloutta ja elinkeino, jonka moni tietää, mutta jota juuri kukaan ei tunne. Toiselta julkisivultaan se on lihatuotannon ympärille rakentunut bisnes ja toiselta kantilta katsottuna osa Lapin luontoa verhoiltuna perinteisiin, tuntureiden magiikkaan, saamelaisuuteen. Merkittävä osa lappilaisuutta ja suomalaisuutta.
Kaikessa myyttisyydessäänkin porotalous on silti voimakkaasti yhteiskunnan rahoittamaa. Se taistelee olemassaolostaan karuissa olosuhteissa. Kannattavuutta pidetään osittain yllä keinotekoisesti erilaisilla korvauksilla ja tuilla. Normaali markkinatalous ja yrittäjän vastuu eivät päde porotalouden kohdalla. Vahinkojen varalta karjaa ei tarvitse vakuuttaa. Autojen ja junien alle jääneitä sekä maapedoille menetettyjä vapaina vaeltavia poroja korvataan reilulla kädellä valtion kassasta. Jokusen vasan vie maakotkakin. Paikataan laskennallista vasahävikkiä ja poikkeuksellisen suuria poromenetyksiä korotetulla korvauskertoimella.
Kun Suomen eteläisin Hallan paliskunta joutui useampana vuonna kärsimään huomattavia petovahinkoja 2000-luvun alkupuolella menettäen muutaman vuoden aikana jopa puolet yli kahdesta tuhannesta porostaan pedoille, säädettiin ns. ”Lex Halla”. Tämä riistavahinkolain 15 § mahdollistaa erityiset korvaukset paliskunnille, jotka ovat jo kolmena vuotena menettäneet vahinkoina poikkeuksellisen paljon porojaan.
Viime vuoden osalta poronhoitoalueelle maksetaan korvauksia petovahinkoihin liittyen yhteensä 7,2 miljoonaa euroa, josta 1,4 miljoonaa euroa on laskennallista vasahävikkiä ja 2 miljoonaa määrätyille paliskunnille maksettavaa ”Lex Hallaa”.
ELY-keskuksen mukaan liikenteessä kuolleita poroja korvataan paliskunnille vuositasolla noin 1,5 miljoonalla eurolla. Rahat otetaan autoilijoiden liikennevakuutusmaksuista.
Viime vuosina jo pelkät petokorvaukset ovat kasvaneet hurjaa vauhtia. Korvaussumma kutakin poroa kohtaan on ollut voimakkaan nousujohteinen. Valtaosa korvattavista poroista on kalleimpia siitosvaatimia. Puolta halvempia teurasporoja ei juuri pedoille näytä päätyvän. Poronhoitoalueen halu hankkiutua eroon pedoista mahdollisimman tehokkaasti on tuonut painetta Kainuuseen, jossa petokanta on muuhun Suomeen verrattuna voimakkaampi.
Yli kolmasosan Suomen pinta-alasta kattava poronhoitoalue on nykyään hyvin eristetty alue. Harvinaisempi ja siksi silmälläpidettäväksi määritelty metsäpeura on rajattu riista-aidalla poronhoitoalueen eteläpuolelle. Alunperin pelättiin villin ja aran peuran vievän kesympiä poroja mukanaan. Sittemmin on pelätty metsäpeurojen risteytyvän porojen kanssa. Tosiasia myös on, ettei ruokaa riitä poronhoitoalueella kaikille. Porojen toimesta tapahtuva Lapin luontoa rankalla kädellä verottava ylilaidunnus onkin ollut jo pitkään ongelma, johon on koitettu hakea ratkaisua. Samaan aikaan on puhuttu myös porojen nälkiintymisestä.
Kaiken kaikkiaan porotalouden sisälle kurkkaaminen on rankkaa. Poroisännät taistelevat ehkä jopa sukupolvia suvussa kulkeneen elinkeinon ja kansallisperinteen puolesta. Valtio tekohengittää vaikeuksissa olevaa elinkeinoa pitkälti veroina ja muina maksuina kansalaisilta kerätyillä rahoilla. Laman aikaan yhä harvemmalla rivikansalaisella on varaa syödä arvokasta poronlihaa, vaikka jokainen meistä osallistuu sen tuotantokustannuksiin. Harvalukuinen metsäpeura sinnittelee Kainuussa poroaidan takana, kun samaan aikaan sadat tuhannet porot etsivät ruokaa ylilaidunnetuilta Lapin mailta.
