Kun EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu asiassa C-674/17 tuli 10.10.2019, oli Suomen maa-ja metsätalousmninisteriö jo päättänyt, että suden niin sanottu kannanhoidollinen metsästys tulee jatkumaan. Piti vain keksiä, miten se sovitetaan siihen kapeaan raamiin, jollaiseksi luontodirektiivin 16 (1e) poikkeamaperuste oli osoittautunut. Suomessa käsitys 16 artiklan e-alakohdan poikkeamaperusteesta “salliakseen tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen liitteessä IV olevien lajien yksilöiden ottamisen ja hallussapidon kansallisten toimivaltaisten viranomaisten määrittelemissä rajoissa“, oli muotoutunut (HE 237/210 VP) seuraavanlaiseksi: “Kiintiömetsästys on hallinnolle lupajärjestelmää kevyempi menettely rajoittaa metsästystä.” Vuoteen 2011 mennessä Suomessa ei ollut luontodirektiivin poikkeamaperusteista laintasoista säädöstä, vaan asia oli hoidettu metsästysasetuksella. HE 237/2010 mainitaan: “Tällä viitataan ehdotetun 41 a §:n 3 momenttiin, joka koskee suden, karhun ja ilveksen ja saukon rauhoituksesta poikkeamista tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen yksilöiden pyydystämiseksi tai tappamiseksi. Toisin sanoin se koskee muita kuin vahinkoperusteisia poikkeuslupia. Tällaisille niin sanotuille kannanhoidollisille poikkeusluville on Suomessa säädetty vuotuiset ajat, jolloin niitä voidaan myöntää.” Niin sanottu kannanhoidollinen poikkeuslupa on Suomen oma keksintö. Luontodirektiivin 12 artiklassa metsästys on liitteen IV lajien osalta yksiselitteisesti kielletty.
EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisussa tulivat Suomelle yllätyksenä mm. direktiivin tiukat velvoitteet yksilöinnistä, muun tyydyttävän ratkaisun tosiasiallinen puuttuminen ja se, ettei poikkeamaperusteiden eri kohdista voi tehdä “sillisalaattia” yhdistellen eri perusteita. Suomen tulkinta e-poikkeamaperusteen soveltamisesta oli käytännössä (ja on edelleen huomattavilta osin) se, että “kannanhoidollisesti” voidaan sitten metsästellä aina kun siltä tuntuu… koska se hallinnolle kevyempi prosessi.
Maa- ja metsätalousministeriö antoi 23.1.2020 korjatun päätöksen suden kannanhoidollisen metsätyksen ohjaus- ja valmistelutyöryhmien perustamiseksi. Näiden työryhmien tarkoitus oli löytää ne porsaanreiät, joilla direktiiviä voitaisiin jälleen kiertää. Molemmat työryhmät käyttivät siis aikansa suunnitellakseen miten susia voitaisiin tappaa ilman EU:n langettamia sanktioita. Normaalistihan tällaiset työryhmät miettisivät miten direktiivin täytäntöönpano sujuisi parhaiten. Ongelmaksi muodostui se, että sutta pitäisi suojella, eikä suinkaan tappaa. Suojelusta poikkeaminen kulminoitui “suotuisaan suojelun tasoon”, koska lukumääräisesti runsaampia karhua ja ilvestä oli tapettu varsin menestyksekkäästi jo vuosikaudet.
Mallia haettiin Ruotsista ja samalla tuumattiin, että on parempi tappaa laumoja, kuin vain yksittäisiä susia, koska näin vältytään yksilöintivelvoitteilta. Suomen riistakeskus voisi edelleen jakaa päätöksissään “suosituksia”, eikä velvoittavia lupaehtoja tarvitsisi asettaa sen osalta mitä yksilöitä voidaan tappaa. Päänvaivaa aiheutti myös kannanhoidollisen metsästyksen päämäärä: mitä sillä tavoitellaan? Seuraavassa muutamia suoria lainauksia työryhmämuistioista:
“Täytyy saada vahvaa aineistoa, että osoitetaan, että metsästyksellä edistetään sosiaalista kestävyyttä kuten esimerkiksi kysely” (valmistelutyöryhmä 26.5.2020).
“Ruusila totesi, että otetaan sosiaalisen kestävyyden tavoite jatkotyöstöön” (valmistelutyöryhmä 26.5.2020).
“Niemi totesi, että nykyinen raportointityökalu on siinä mielessä hankala, että susikannassa voi tapahtua isojakin
vaihteluja vuosien mittaan ja siinä mielessä se ei ole nykyisellään kovin joustava työkalu. Niemi totesi, että kun on itse määritelty suotuisa suojelutaso, voi olla mahdollista hyödyntää kannanhoidollista metsästystä” (valmistelutyöryhmä 26.5.2020).
“Peruste metsästykselle olisi, että kyse on suotuisalla suojelun tasolla olevan kannan säätelystä ja sen avulla konfliktin hallinasta. Suotuisan suojelutason saavuttamisen jälkeen pyritään kannan kasvun ja susista aiheutuvien haittojen hallintaan” (valmistelutyöryhmä 2.10.2020).
“Niemi jatkoi esitystään mallista toteamalla, että kokonaisvaltaisella harkinnalla valitaan lauma. Kriteereitä täytyy vielä pohtia. Niitä voisivat olla esimerkiksi maakunnan susitiheys, asukastiheys, vahingot, monilajinen kannanhoito, susien laiton tappaminen ja sen vähentäminen” (valmistelutyöryhmä 2.10.2020).
“Hägglund (Varsinais-Suomen alueellisen riistaneuvoston puheenjohtaja) totesi, että työn aikana on selvinnyt, että suotuisa suojelutaso on saavutettava ja on aloitettava kiireellisesti työ sen selvittämiseksi, mikä raja-arvo on” (valmistelutyöryhmä 2.10.2020).
“(Mari) Lyly (Suomen riistakeskus) lisäsi, että paikallisten näkökulmasta ei olisi reilua, että samoille paikoille kohdennettaisiin luvat, vaan että vuorovuosin jaettaisiin” (valmistelutyöryhmä 2.10.2020).
Ministeriö antoi tammikuussa 2021 Luonnonvarakeskukselle tehtäväksi määrittää suden suotuisan suojelutason viitearvot. Ministeriön toiveiden vastaisesti työn arvioitiin kestävän kaksi vuotta ja väliraportti valmistui 2.9. kuluvaa vuotta. Mallia haetaan Ruotsista, mutta mallia ei toteuteta sellaisenaan: “Skandinavian susipopulaatiolle on vuosien saatossa ehdotettu useita erilaisia suotuisan suojelutason viitearvoja, joista osa on perustunut tieteellisiin analyyseihin ja osa poliittisiin päätöksiin.” Tällä hetkellä Ruotsissa suotuisan suojelutason viitearvoksi on määriteltu 300 sutta (Skandinaviassa yhteensä 340). Käytännössä pienen ja sisäsiittoinen populaation arviointi suojelutasoltaan suotuisaksi on kuitenkin johtanut kirjeenvaihtoon komission kanssa.
Vuoden 2005 kannanhoitosuunnitelmassa pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi määriteltiin Suomessa 20 lisääntyvää paria/laumaa ja arviota muutettiin myöhemmin 25 pariin /laumaan, koska muuttoliike Venäjältä osoittautui arviotua pienemmäksi. Niin sanottu minimikanta on se populaatiokoko, jolla susi selviytyy lyhyellä aikavälillä. Tämä minimikanta ei kuitenkaan ole sama asia kuin “suotuisa suojelutaso”, jonka tarkastelu tehdään pitkällä aikavälillä. Laikren ym. 2016 vertaisarvioidussa tutkimuksessa Suomen osalta suotuisaksi suojelun tasoksi määriteltiin 800 sutta. Tätä tutkimusta ei juurikaan näy referensseissä, sikäli kuin ministeriön brosyyreissä tutkimustietoon viitataan, vaan se on täysin sivuutettu. Niin ikään uhanalaisuusluokitus tarkastelee toisaalta samaa ilmiötä: lajien häviämisriskiä tietyllä aikavälillä. Kylmää kyytiä antoi raportti “Evaluation of the conservation genetic basis of management of grey wolves in Sweden” (2011), jossa metapopulaation tasolla päädyttiin seuraaviin lukemiin: “… a population of 3 000 wolves divided equally would give Sweden 700, Norway and Finland 500 each and Russia 1 300 animals.” Kun otetaan huomioon, että minimikanta 25 laumaa käsittää 50 lisääntyvää yksilöä, voi arvioita 500-800 yksilön suotuisasta suojelutasosta pitää suhteellisen oikeasuuntaisina.
Luonnonvarakeskuksen väliraportti suotuisan suojelutason viitearvoista syyskuussa 2021 ei anna vielä täsmällisiä lukemia viitearvoille, koska laskentatyö on pahasti kesken. Sen sijaan raportissa kylläkin tuotiin esiin, että Suomessa pitäisi olla noin 500 sutta, jotta susikannan geneettinen monimuotoisuus säilyisi, edes lyhyellä aikavälillä: “Geneettisen elinvoimaisuuden ja sopeutumiskyvyn turvaamiseksi pitkällä aikavälillä tulisi kannankoon olla huomattavasti tätä suurempi.” Maa- ja metsätalousministeriötä ei kiinnostanut työn keskeneräisyys ja väliraportin varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Tämä on jokseenkin toisintoa vuosien 2015-2016 kannanhoidollisesta sekoilusta, joka tunnetusti päättyi katastrofiin.
Ministeriö päätti antaa lausuntokierrokselle asetuksen 20 suden tappamiseksi neljästä laumasta. Tarkkaavaisen luontokuvaajan ja -kirjailijan huomio kiinnittyi siihen, etteivät Luonnonvarakeskuksen väliraportin 2.9.2021 ja ministeriön asetusmuistion 1.11.2021 luvut täsmänneet. Syyskuussa Luonnonvarakeskus oli määritellyt 10% todennäköisyyden sille, että susikanta voi hävitä seuraavan 100 vuoden aikana, jos laumoja on 27. Ministeriön muistiossa tämä luku oli kutistunut 14 laumaan. Luonnonvarakeskus reagoi havaintoon kiitettävän nopeasti ja kävi ilmi, että virheellinen lukema oli peräisin ohjelmointivirheestä : “ Ohjelmointivirheen seurauksena työkalu tuotti liian pienet viitearvot perhelaumojen määrälle. Ohjelmointivirhe ei ole vaikuttanut reviirien lukumäärää koskevien viitearvojen laskentaan eikä pienimmän elinvoimaisen populaation (PEP) määrittelyyn.” Näiden osalta virhe on siis tapahtunut 2.9. annetuissa arvoissa, jotka on esitetty liian suurina väliraportissa? Mutta miten työkalu tuottaa liian pienet viitearvot perhelaumojen määrälle jos PEP kuitenkin koostuu perhelaumoista? Ministeriön muistiossa tai Luonnonvarakeskuksen tiedotteessa ei kerrota miten PEP (minimikanta) on muodostettu, muuta kuin että se pohjautuu demografiseen malliin. Demografia on tuttu väestötieteestä: siinä huomioidaan syntyvyys, kuolleisuus ja edestakainen muuttoliike ja pyritään luomaan tilastollinen malli mihin suuntaan väestörakenne tai yksinkertaisimmillaan sen määrä on kehittymässä. Näitäkin malleja on erilaisia, riippuen siitä, millaisia näkymiä väestönkehityksestä halutaan tietää. Pohjaako malli optimisyntyvyyteen optimioloissa? Millainen tilastollinen todennäköisyys on odotettavissa tällaisen mallin toteutumiselle joka vuosi seuraavan sadan vuoden ajan? Malli on syytä avata tarkemmin ja eritellä millaisia syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja on käytetty.
Ilmi tulleen ohjelmointivirheen pohjalta ministeriö korjasi asetusmuistiotaan ja muistion päivitetty versio annettiin lausuttavaksi perjantaina 12.11.2021. Nyt lausunnolla olevassa muistiossa PEP on jälleen muuttunut, sillä Luonnonvarakeskuksen laskennan edetessä 14 lauman viitearvo ylitti 10% todennäköisyyden. PEP on nyt ilmoitettu viikon aikana laskennassa tapahtuneen edistymisen johdosta 15 laumaan. Väistämättä tulee mieleen kysymys, mikä PEP mahtaa olla kahden viikon tai kahden kuukauden kuluttua? Tai viimeistään siinä vaiheessa kun laskenta on valmis? Voidaanko jälleen todeta, että pieleen meni? Keskeneräisen työkalun käyttäminen viitearvojen määrittämisessä on verrattavissa lähinnä lottoarvontaan: virtuaaliset laumat tuottavat virtuaalisia arvoja. Susien kannalta se on ongelmallista, koska ne elävät kuitenkin tässä maailmassa. Todennäköisyyslaskennassa on olemassa myös todennäköisyys sille, että pieleen menee.
Laskennan edistyminen ei ole kuitenkaan häirinnyt ministeriötä millään tavoin; “Maa- ja metsätalousministeriö katsoo, että koska 10 % riskiä vastaava lähin laumamäärä on 14 laumaa, käyttää ministeriö tässä vaiheessa 14 laumaa pienimpänä elinvoimaisena kantana. Kun pienin elinvoimainen susikanta 14 perhelaumaa kerrotaan kahdella, saadaan viitearvoksi 28 perhelaumaa. Tämä vastaa susikantaa maaliskuussa.” Miksi tämä 28 on niin kauhean kiva luku? Siksi, että Suomen susikanta oli maaliskuussa 2021 arvioitu olevan 28 perhelaumaa Suomen rajojen sisällä (rajalaumoja ei lasketa). Se sattuu olemaan kätevästi se sama luku kuin nyt ministeriön päättämä suotuisa suojelun taso. Jos minimikanta nyt nostettaisiin 15 laumaan, se merkitsisi suotuisan suojelutason nousemista 30 laumaan, eikä sitä ole vielä kannanarvioissa saavutettu.
Ohjelmointivirheestä seurannut julkinen keskustelu taivutti ministeriön korjaamaan muistiotaan ja antamaan lisäaikaa lausunnoille, mutta asetuksen läpiviemistä se ei keskeyttänyt. Syykin on selvä, sillä istuva maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä ilmoitti Twitterissä heti asetusmuistion antamisen jälkeen asettuvansa ehdolle aluevaaleissa Etelä-Savossa. Edellisen kannanhoitofiaskon yhteydessä puhuttiin virtuaalivalituksista. Nyt ministeri Lepällä on virtuaalisudet oman vaalikampanjansa vetureina. Kannanhoidosta tuli yhden miehen susisota. Parasta tässä Lepän kannalta on se, että tätä kampanjaa hän ei maksa itse, vaan kannanhoidollisen sooloilun mennessä päin persettä, vaalibudjetista vastaa EU-oikeudessa Suomen valtio.
