Sudenhalaajat, nuo paholaisen lähettiläät, jotka asuvat kerrostaloissa, istuvat lattekahviloissa, nakertavat nauriita, eivätkä ymmärrä luonnosta saati tosielämästä mitään. Ei ole myötuntoa maaseudun asukkaita, niitä paikallisia kärsijöitä kohtaan, jotka joutuvat päivittäin elämään muita eläimiä raatelevien petojen keskellä. Tulkaa tänne niin kyllä se mieli muuttuu ja perään kattava kollaasi kuvia petojen tappamista eläimistä suolet leviällään.
Tuossa jokseenkin tiivistettynä se profilointi minkä petoeläimiin myönteisesti suhtautuva saa osakseen. En tunnista itseäni, en tunnista myöskään ensimmäistäkään tuntemaani sudensuojelijaa. Sen sijaan tunnistan loogisesti pahoin ontuvan epätoivoisen yrityksen demonisoida näkemyksiä, joista itse on vieraantunut.
Pahin onnahdus tapahtuu kohdassa tulkaa tänne kyllä se mieli muuttuu. Kuvitellaanpa tilanne, että otetaan kutsu vastaan. Lähdetään pelosta ja mieleen suggeroidusta vihasta tutisevan aikuisen miehen kanssa etsimään metsästä sudensyönnöksiä, joita on tullut eläinten toimintaa seuratessa kohdattua lukematon määrä jo ihan ennestäänkin. Satutaan sellaiset löytämään ja alkaa sen jumalaton volina siitä kuinka julmaa ja kamalaa se on kun noin raatelevat. Mikä siinä muuttuu? Koitan kovin pinnistellä, mutta en saa mieleeni ensimmäistäkään seikkaa.
Sudella ei ole käytettävissään ampuma-asetta, veistä ja harukkaa, että se saisi sapuskansa hankittua kosmeettisesti miellyttävällä tavalla. Eikö julmuuden määrittely sen perusteella miltä jokin näyttää ole juuri sitä pahinta luonnosta vieraantumista? Samoin kuin sen sivuuttaminen miksi tämä ”tragedia” on tapahtunut? Se on juuri sitä normaalia luonnon kiertokulkua, jonka parhaaksi tuntijaksi tämä housunsa paskova opas on itsensä mieltänyt. Pieleen meni.
Jatketaan hypoteesia. Laitetaan leiri pystyyn ja jäädään odottelemaan, että ilta hämärtyy. Viimeistään siinä vaiheessa pitäisi olla käsillä se piiperön elämän kammottavin hetki, joka saa ymmärtämään sen alati kalvavan kuolemanpelon minkä sivuuttaminen on ehkä suurinta mahdollista vähättelyä paikallisia kohtaan. On peräti mahdollista, että tämäkin tavoite jää saavuttamatta. Ainoa mitä tapahtuu on se, että jälleen opas paskoo housunsa kun metsässä rapsahtaa. Haju on toki ikävä ja tuo retkeilyyn elementin, joka ei ole piiperölle aiemmilta reissuilta tuttua, mutta ei se ehkä kuitenkaan riitä samaistamaan siihen irrationaaliseen pelkotilaan mikä ulosteen on potkaissut liikkeelle. Pieleen meni jälleen.
Seuraava yritys: Muutakaa maalle lapsinenne ja eläiminenne niin tiedätte mitä se on. Mikä saa kuvittelemaan, ettei tilanne olisi tämä jo valmiiksi? Muutenhan ajatus olisi aivan loistava, mutta kun ensin pitäisi muuttaa sinne kaupunkiin, että voisi palata takaisin niihin lähtökuoppiin. Kieltämättä ajatus oli varsin houkutteleva sillä nimenomaisella hetkellä kun tätä betonikuutipiiperöä allekirjoittaneelle ensimmäisen kerran sosiaalisessa mediassa tarjoiltiin. -30 karaatia pakkasta, kaivo jäässä, säkkipimeätä ja kolme turpaa vailla juomavettä.
Olisin voinut juuri sillä hetkellä antaa oikean käteni siitä, että se visio lattea litkivästä kaupunkilaisesta olisi ollut totta. Tikkana jäässä otsalampun valossa kaivon sulattelu hiustenkuivaajalla palautti hyvin konkreettisesti takaisin maanpinnalle. Petovihaa ei tosin sekään aikaiseksi saanut. Syy hetkellliseen kurjuuteen oli ihan puhtaasti oma huolimattomuus. Olisi sen kaivon voinut peitelläkin.
Palataan lattekahvilasta hetkeksi vielä opastetulle kiertoajelulle susivihaisen maailmaan. Retkeltä on kotiuduttu, piiperön mieli säilyi ennallaan ja oppaan housut roikkuvat vastapestyinä kuivumassa. Oppaalla on jäljellä petovihan kaverina ankara vitutus siitä, että ainakaan muutoksen tuulet eivät pöksyjä kuivaa. Mieltä voi tyynnyttää istahtamalla turvallisesti tietokoneen ääreen ja lataamalla sen tuhannen kuvaa paskaksi ammutuista ja autojen murjomista susista nettiin ja peukutella näitä ylemmyydentuntoisesti. Ainakin nyt sudenpussaajaakin vituttaa. Kyllä ja ei.
Nyt saavutettiin ehkä osa alkuperäisestä tavoitteesta. Muutos se ei ole, ei myöskään suoranainen myötätunto, tunnetila kuitenkin. Sääli siitä kuinka helvetin kuutamolle voi angstissaan ajautua. Taustalta nostaa kuitenkin päätään myös eräänlainen huvittuneisuus ihmismielen kaksoisstandardeista. Se mikä suden tekemänä – toisen elävän olennon hengiltä ottaminen ja sen aiheuttama kärsimys – saa aikaiseksi mielenrauhan järkkymisen, saa ihmistoiminnoista johtuvana ja suteen kohdentuneena nivusissa aikaiseksi nykimistä mikä normaalioloissa ei tapahdu ilman Viagraa edes vahingossa.
Viimeisenä keinona järkkynyttä mieltä hoidetaan harjoittamalla ryhmäterapiaa kuorossaa huutaen: ”Saatanan sudenhaalajaterrosti vastustaa metsästystä”. Tosielämässä tämäkin argumentti tosin ottaa vain kimmokeen jatkaen matkaansa osumatta mihinkään. Ei piiperö vastusta metsästystä silloin kun se ei ole ristiriidassaa metsästylain 20§ pykälän kanssa. Tilanne luonnollisesti muuttuu jos tämä ristiriita on ainoa mahdollinen vallitseva asiantila. Onko se?
Toisaalta jos vastustaisikin niin mitä aktuaalista vittua sitten? Tässä universumissa ei ole yhtään sellaista asiaa, mikä saisi varauksettoman kannatuksen ilman, että sitä joku vastustaa. Sen asian kanssa on vaan kyettävä elämään.
Yhtäkaikki sudenperseenhalaaja ja lahtaripölö jatkavat kumpikin kuplassaan- Nämä maailmat eivät koskaan tule kohtaamaan. Ei hyvällä, eikä pahalla, koska tapaa jolla ihminen kokee, ei voi muuttaa.
–
L
