Suomalaiset ovat tunnetusti turvallisuushakuista kansaa ja tämä tekee erilaisista uhkakuvista hyvin tehokkaita välineitä silloin kun halutaan ohjata yleistä mielipidettä tiettyyn suuntaan. En sano, että varautuminen olisi ollut liioiteltua tai tarpeetonta, mutta erityisen hyvin pelon ilmapiirin luonti onnistui koronaepidemian alun uutisoinnissa. Osa ihmisistä pelkäsi oikeasti toisiaan ja uskoi väistämättä kuolevansa. Osan takaraivossa pelko ehkä jäytää vieläkin.
Seuraavaksi menestyksekkäintä tai ainakin suosituinta välineen käyttö on suurpetoasioissa. Romanian karhut löysivät nopeasti tiensä suomalaiseen hallinnolliseen retoriikkaan. Muussa mielipidevaikuttamisessa ovat merkittävään rooliin päätyneet metsästyskoirat.
Tehokkaimmillaan ”pelkopropaganda” on silloin kun löydetään seikasto, millä voidaan luoda mielikuva siitä, että kuka tahansa tai ainakin mahdollisimman suuri joukko voi olla traagisen tapahtuman kohteena jokseenkin sattumanvaraisesti. Puoliksi syöty koira kuvana herättää varmasti tunteita jokaisella sohvalla mikä koiran kanssa jaetaan, täysin riippumatta siitä elävätkö nämä koirat olosuhteissa missä milloinkaan voisi joutua suden kanssa vastakkain edes teoriassa. Siellä missä ei ole koiraa, tilalle kuvitellaan jotain muuta tärkeätä.
Metsästyskoiran kohdalla riski on olemassa. Siinä kun lemmikkikoira elää sohvalla ja ulkoilee katuvalojen loisteessa tai koirapuistossa, metsästyskoiran arkea on juosta saaliseläinten perässä suden luontaisella elinalueella, jopa reviirien ytimessä. Kohtaamisen todennäköisyys nousee merkittävästi.
Metsästäjäliiton ilmoittamien tietojen mukaan Suomessa vuosittain käy metsällä noin 80 000 koiraa. Näistä osa luonnollisesti lintukoiria, jotka työskentelevät pääasiassa isäntänsä lähettyvillä ja vain ilmaisevat tai noutavat saaliin. Eivät etsi sitä itsenäisesti kilometrien säteellä nenänsä ohjaamana tai juokse perässä yrittäen pysäyttää löytöään ammuttavaksi.
Vuosittain metsästyskoirista muutama kymmenen kohtaa jonkun Suomen n. 400 sudesta kohtalokkain seurauksin. Vuotuinen vaihtelu ei ole kovin suurta. Koirien kokonaismäärään suhteutettuna vahinkoja sattuu varsin vähän. Jokaisella on kuitenkin uutisarvo. Ei siksi, että tapahtuma omaisi suurta yhteiskunnallista merkitystä itsessään. Uutisarvo muodostuu asian mieliä kuohuttavasta luonteesta ja siitä, että tämä toimii erinomaisena välineenä herättämään pelkoa ja uhkakuvia myös niillä sohvilla mitä kuluttavat omistajiensa ohella lukuisat lemmikkikoirat. Näistä tunnistetaan merkittävä potentiaali tukemaan tavoitteita.
Metsästäjäliitto on luonut toiminnan ympärille tehokkaan viestintästrategian. Jokainen tietoonsa tullut koiravahinko toimitetaan tiedotteena medialle traagisen tarinan ja kuvien kera. Viimeinen kappale toistaa liiton agendaa sudenmetsästyksen tarpeesta. Mediat tarttuvat, koska kyseessä on varmasti lukijoita aktivoiva uutinen, mikä tukee ansaintalogiikkaa. Joidenkin kohdalla myös tietoisesti valittua omaa agendaa. Strategian nerokkuus piilee siinä, että median on vaikea vastustaa tällaista toimintamallia missä eteen tyrkätään valmis uutinen sitaatteineen varmuudella huomiota herättävästä aiheesta. Aina uutisen lähtökohdat eivät ole kovinkaan varmoja, mutta rapatessa roiskuu sanotaan ja epävarmankin uutisen ohessa teesit saavat toistoa.
Menetelmällä missä jokainen kynnelle kykenevä media Hangosta Utsjoelle tarttuu uutiseen, saadaan luotua mielikuva, että vahinkoja sattuu valtavasti aina ja kaikkialla, eikä ne oikeastaan ole millään tavoin ehkäistävissä. Se on toki totta, että asetelma metsästyskoirien kohdalla on haastava etenkin syksyisin kun ei ole lumijälkiä mistä voisi varmistua siitä onko susia läsnä alueella mihin koira on tarkoitus päästää irti. Aina toki tämäkään ei auta, koska koira voi etääntyä kauaksikin irtilaskupaikastaan – josko myös susi jalkavana eläimenä voi saapua alueelle missä ei ole hetkeä aiemmin liikuskellut.
On mahdollista, että massiivinen uutisointi tahattomasti lisää myös ihan konkreettista varovaisuutta ja saa sen kautta vahinkoja vähennettyä, mutta tämän ollessa vain harvoin suuren yleisön ongelma, olisi helposti ajateltavissa, että laajan metsästäjäjoukon edunvalvontajärjestöllä olisi muitakin kanavia tavoittaa sidosryhmänsä.
Haasteista riippumatta tämä ongelma ei ratkea sillä, että luodaan poliittisen lisämekkalan toivossa uhkakuvia sinne missä riskiäkään ei käytännössä ole. Suden suojelun tasoa ei ole mahdollista vaarantaa siksi, että metsissä voisi täysin vailla riskiä juoksuttaa koiria, edes metsästystarkoituksessa. Asia ratkeaa huolellisuudella, turvavarusteilla ja sillä, että tunnistetaan riski, samoin kun tehdään kaikkien muidenkin riskien kohdalla mitä vapaana juokseva metsästyskoira voi kohdata. Vaikka tämäkään ei takaa täyttä turvallisuutta, se voi helpottaa kuitenkin sen hyväksymistä, että luonto antaa, luonto ottaa.
Tiesitkö muuten, että Suomessa on vuosien 2013-2024 välisenä aikana koirat viettäneet hirvijahdissa yhteensä 1 784 862 päivää ja n. 63 392 538 tuntia? Jos suhteutetaan kaikki tuona aikana tapahtuneet suden aiheuttamat koiravahingot, joita on yhteensä 565, yksinomaan hirvimetsällä vietettyyn aikaan, voidaan todeta, että metsässä on ollut suden puolesta varsin rauhallista koiratyöskentelyä yli 63 miljoonaa tuntia. Toki suhteet muuttuvat alueittain. Vaikka riski on läsnä se konkretisoituu melko harvoin. Toki harvoistakin tapauksista surutyö on tehtävä, mutta yhteiskunnallisella tasolla soisi suhteellisuudelle hiukan enemmän jalansijaa.
