Susikonflikti ei ole Suomessa uusi asia, vaan sitä on käsitelty laajalti, myös väitöskirjoissa. Miksi tutkimuksellisen tiedon adaptiivisuus käytäntöihin ja politiikkaan on niin huono, että sama malli toistuu yhä uudelleen ja uudelleen niillä alueilla, joille susi on asettumassa ja ihmiset ovat ennestään tuntemattoman, suhteellisen uuden asian äärellä?
Jukka Bisi totesi väitöskirjassaan ”Suomalaisen susikonfliktin anatomia”, seuraavaa: ”Kun pohdimme jonkun eläimen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta ja siitä syntynyttä konfliktia, lajin biologia on aina ensisijainen selittävä tekijä. Se ei laukaise konfliktia, vaan siihen tarvitaan ihmisen toimintamuoto, joka on altis lajin vaikutukselle. ”
Susi on eläimenä vielä 2010-luvullakin ihmiselle lajina ilmeisen outo. Kysymykset: mikä se on, miten se elää, miten se käyttäytyy, miten lauma muodostuu, mitkä ovat reviirin mittakaavat, miksi reviiri syntyy tiettyyn paikkaan, onko susi vaarallinen ja miten kotieläimet tulee suojata, askarruttavat monia ihmisiä. Ne ovat myös pitkälti biologisia kysymyksiä, eivät sosiaalisia, mutta vastaamattomina ne johtavat sosiaalisen konfliktin eskaloitumiseen.
Suomen susikannan hoitosuunnitelma päivitettiin vuonna 2015 vastaamaan nimenomaan paikallisten ihmisten tarpeeseen. Hoitosuunnitelmassa listataan työvälineitä hallintaan, jotka ovat sinällään vietävissä paikallistasolle: karjan suojaaminen sähköistetyllä petoaidalla, tiedon tarpeen tunnistaminen ja siihen vastaaminen, tiedon avoimuus ja saatavuus, paikalliset reviiriyhteistyöryhmät joiden ensisijainen tehtävä on yhteisökohtaisesti pohtia niitä keinoja, joilla rauhanomainen rinnakkaiselo sujuu. Hoitosuunnitelmassa esitellään myös kannanhoidollinen metsästys, joka lanseerattiin kokeiluhankkeena talvikausille 2015 ja 2016. Toimenpiteen tavoitteena oli: ”Tarkoituksena on kohdistaa kannanhoidollista pyyntiä haittaa tai vahinkoa tuottaviin yksilöihin sekä ehkäistä susien laitonta tappamista. Kokeiluhankkeen tarkoituksena on selvittää susien kannanhoidollisen metsästyksen vaikutusta lauman elinvoimaisuuden säilymiseen ja susien käyttäytymiseen.” Kannanhoidollisen metsästyksen vaikutukset Suomen susikantaan ovat tiedossa. Jotain viitteitä sen onnistumisesta sosiaalisen kestävyyden saavuttamisen suhteen on saatavilla myös niistä lukuisista lupahakemuksista, joiden liitetietoihin on kirjattu useita kannanottoja paikallisyhteisöiltä. Ne eivät suinkaan kuvasta sosiaalisen kestävyyden kasvua, vaan pikemminkin päin vastoin.
Päätöksenteon paikallisuutta ja paikallista osallistuvuutta on korostettu myös Sakari Mykrän varsin tuoreessa väitöskirjassa, jonka mukaan ekologinen kestävyys tulisi alistaa sosiaaliselle kestävyydelle. Väitöskirja esittää voimakkaasti kannanottoa siihen suuntaan, että paikallisilla yhteisöillä tulee olla valta hallita lailla suojeltua eläintä.
On kuitenkin muistettava, että vallan mukana siirtyy aina vastuu. Koska susi on tiukasti suojeltu ja sitä ksokevat myös kansainvälsiet sopimukset, eivät paikallisyhteisöt voi kantaa tällaista vastuuta EU-tasolle, vaan se on aina valtion tehtävä. Miten valtio kantaa vastuun, ellei sillä ole valtaa? Ongelmaa ei voida sysätä paikallisille niine hyvineen vain koska se hallinnosta tuntuu ilmeisen hankalalta hoitaa. Koko tarkastelun epämääräisyys tulee julki siinä, ettei paikallisille oikeastaan tarjoilla mitää keinoa hallita arkista tilaansa, johon suden ovat muuttaneet. Keinovalikoima on ollut perinteisesti metsästys, mutta miten hyvin se on tehonnut itse ongelmaan, mikäli susikonflikti toistuu samaa kaavaa noudattaen uusilla alueilla? Itse asiassa metsästys tuo vain hyvin tilapäisen avun. Sopiva reviiri, josta löytyvät sekä ruoka, että suoja, eivät pysy kauan tyhjinä. Kannan levittäytyessä ihmiset jotka eivät ole aikaisemmin tutustuneet susiin, ovat uuden asian äärellä.
Kurikassa on susia. Siellä on niitä laumallinen ja tilanne on ihmisille suhteellisen uusi. Nettikeskusteluissa, kunnan järjestämässä susi-illassa ja lehdistössä on noussut esiin tiedon tarve. Edellä esitetyt kysymykset mikä, miten, miksi, paljonko, ym. kertaantuvat ihmisten puheenvuoroissa. Itse näen tässä toisintona sen, mitä tapahtui Nousiaisissa noin vuosien 2007-2008 välillä. Asia oli uusi, tietoa etsittiin ja kysymyksiin olivat vastaamassa kansanedustajat, yksittäiset metsästäjät ja muut intressiryhmät, joilla ei juuri itse eläimeen ollut mitään kosketus/kokemuspintaa. Kurikan susi-illassa paikalla ei ollut päällekkäisyyksiin vedoten yhtään Suomen riistakeskuksen tai Luonnonvarakeskuksen edustajaa. Nyt se on myöhäistä, koska paikalliset ovat saaneet tietonsa petovihassa vellovalta kansanedustajalta ja paikallisen riistanhoitoyhdistyksen edustajilta, joiden jakama tieto ei itse asiassa vastaa yhteenkään tärkeään kysymykseen: miten suden kanssa eletään arjessa? Haloo, riistahallinto! Se juna meni ja te jäitte asemalle -taas, sillä pahinta mitä voi tehdä, on myöhästyä siitä vaunusta, jossa susitieto kulkee eteenpäin.
Nyt on se paikka kun paikallisia tulisi kuunnella. Nyt on se paikka vastata tiedon tarpeeseen, kertoa, neuvoa, ohjata, lähteä sieltä biologiasta liikkeelle, koska kysymykset muotoutuvat sieltä. Siellä ovat ne ongelmat tällä hetkellä: sutta ei ymmärretä, siitä ei tiedetä. Tästä ongelmasta kehittyy aikaa myöten se sosiaalinen ongelma ja hallinto on jälleen kerran myöhässä miettien ainoastaan montako lupaa voidaan myöntää ja mihin.
Olen toisinaan miettinyt, että mitä tapahtuisi jos tämä ongelma annettaisiin ratkaistavaksi muutamalle insinöörille, Aalto-yliopistolle, sosiaali- ja terveysministeriölle ja jollekin innovatiiviselle yrittäjälle? Samaan tiimiin voisivat kuulua myös tilastoasiantuntija ja viestinnän ammattilainen. Lähestymistapa saattaisi hyvinkin olla ratkaisukeskeinen, eikä aika kuluisi pelkästään poikkeuslupapäätösten laatimiseen. Hallinnon tulee muuttaa näkökulmaansa ja huomata, että ihmisten ongelmat susialueilla eivät liity pelkästään suden metsästämiseen, vaan alueella asuu moninainen joukko väestöä, joka ei suinkaan ole rakenteeltaan homogeeninen.
Miten he, jotka pärjäävät susien kanssa, ovat järjestäneet arkensa ja elämänsä? Miten ja miksi se on onnistunut? Tässä lähtökohdassa olisi seuraava, merkittävä etappi ja osaltaan myös ratkaisun avaimet: tutkia sitä miten on onnistuttu. Tämän tuo esiin Outi Ratamäki väitöskirjassaan: ”Omassa työssäni havaitsin, että on olemassa hiljainen paikallinen tarina, joka ei korosta susiongelmaa yhtä paljon kuin vahva paikallinen tarina. Tämä tarina ei ole näkyvästi esillä, mutta se voisi kuitenkin toimia ”siltana” eri tarinoiden välillä.” Näitä tarinoita minä lähtisin nyt kuulemaan ja tutkimaan!
