Luonnonsuojeluliitto Tapiola järjesti helmikuussa SUSI-aiheisen kirjoituskilpailun, jonka palkintona oli 60€ arvoinen Presentcard– lahjakortti. Kilpailuun saapui määräaikaan mennessä kiitettävä määrä hyvinkin erilaisia tekstejä. Esiraati suoritti vaikean valinnan ja lähetti pitkällisen harkinnan jälkeen 5 tekstiä eteenpäin. Kilpailun tuomari FT Leena Vilkka valitsi joukosta voittajan ja luonnehti valintaa vaikeaksi.
-Kilpailu oli hirveän tasaväkinen, mutta minuun vaikutti eniten voittajateksti, jossa oli jotain maagista kerroksellisuutta ja olisin halunnut lukea lisää tätä tarinaa.
”Sudenkorvalla” on Tuula Sipilän kirjoittama lyhyt novelli, jossa kertoja kohtaa metsän eläimen tyystin erilaisessa ympäristössä, ei pelokkaana, vaan uteliaana, kohdaten jotain tuntematonta, mutta silti tuttua.
Sipilä opiskelee luovaa kirjoittamista ja lähestyi aihepiiriä maagisen realismin kautta.
– Luonto tarjoaa inspiraatiota ja halusin kokeilla tällaista aihetta, Sipilä kertoo.
Tapiola onnittelee vielä kerran kilpailun voittajaa ja kiittää kaikkia osallistujia, sekä tuomarina toiminutta Leena Vilkkaa! Kirjoituskilpailun 5 finalistitekstiä julkaistaan vuoden 2016 kuluessa Tapiolan sivuilla.
Sudenkorvalla
Tuula Sipilä
Kun ensimmäisen kerran kohtasimme, hän kertoi olleensa metsällä. Metsässä, korjasin, ja uskoin auttavani yksinäistä muukalaista. Hän ei selvästikään ollut täältäpäin. Vieras korostus kuului vahvana ja sanavalinta tuntui erikoiselta. Hän odotteli tyynesti pysäkillä. Ja vaikka illan sineen häipyvä puistoalue alkoi aivan korttelin laidalta, ei kukaan näillä kulmilla seisoskeleva sanoisi olleensa metsällä. Ajattelin hänen odottavan bussia, ja jatkoin: Oletko keskustaan menossa?
Hän ei vastannut, myhäili vain levollisen näköisenä. Tunsin hienoista kateutta, niin tyytyväiseltä hän näytti elämäänsä. Hän oli kaikesta päättäen kylläinen ja nuoleskeli suupieliään. Silmät kiilsivät vinosti sirrillään kuin ohiajavien autojen vilkkuvalot. Oli alkutalvi ja maa vielä pehmeä, pikkupedot vilistivät korvessa. Ketut ja kanalinnut. Hän tuijotteli taivaanrantaan ja hyrisi oudosti kuin auton moottori, vikisi haikeasti. Olin tunnistavinani sävelmän entisaikojen iskelmäksi, jossa ulvahdellen kaivattiin menetettyä rakkautta.
Vaikka kummallinen kulkuri veti puoleensa, siirryin loitommalle. Samalla huomasin nuhjuisen takin helmojen alta valahtavan jotain ja kysyin: anteeksi, pudotitko jotain? Erotin hämärässä viuhuvan harmaan hännän, joka laahasi lähellä katuojaa. Vieras meni hämilleen ja suoristautui säikähtäneenä, kohottautui koko pituuteensa. Hän oli hämmästyttävän pieni, vain vähän koiraa isompi mutta suoraryhtisempi. Ja vaikka tajusin hänet rotevaksi lajinsa edustajaksi, komeinta hänen ulkomuodossaan olivat valppaina liikahtelevat korvat. En voinut olla tuijottamatta niitä, vaikka ymmärsin, että se oli epäkohteliasta.
Kirjoita sudestasi, hän kähisi kumartuen askeleen lähemmäksi, kirjoita uusi polku ja anna elämän syödä kädestäsi. Eläimen, kuiskasin epäröiden niin kuin salaisuus lausutaan. Luulin hänen taas sekoittavan sanojaan ja tarkoittavan itseään, sillä jotain petomaista hänessä oli. En silti halunnut ärsyttää. Nolostuin, kun huomasin ajattelevani häntä eläimellisenä. Elämän, hän toisti.
Bussi tuli, ja nousimme siihen molemmat. Päätin uteliaana katsoa mihin asti tuntematon matkustaisi, voisinhan sitten ajaa päätepysäkiltä takaisin. Asetuin tarkkailuasemiin auton takaosaan. Seuraava pysäkki oli uimahallin kohdalla, ja äkkiä auto täyttyi malttamattomina hälisevistä uimakoululaisista. Heillä oli vettä tihkuvat hiukset ja selkärepuissaan kloorin tuoksu, joka sadepilven tavoin levisi linja-autoon. Kosteus kutitteli sieraimiani ja aivastin. Kun silmäni räpäyksen kuluttua taas avautuivat, yritin katseellani poimia mielenkiintoni kohdetta, mutta en enää nähnyt vierasta uimareiden takaa. Oliko hän salakavalasti jäänyt pois kesken matkan? Hyppäsin paikaltani ja manasin. Olin hukannut varjostettavani.
Kun seuraavan kerran kohtasimme, oli melkein kevät. Yllätyin, kun näin kaukana tutut, tylppäkärkiset korvat. Ne olivat saaneet punerrusta lisääntyneestä auringosta ja liikahtelivat vaaleiden poskikarvojen lomasta. Hahmo istui penkillä puiston laidalla yhtä vapaana ja valppaana kuin viimeksi nähdessämme. Hän oli yksin, mutta avasi silti häpeilemättä olemuksensa ympäristölleen. Muukalainen kohotti katsettaan lähestyessäni ja tuijotti tarkkaavaisesti. Vasta nyt huomasin, kuinka terävänkeltaisina hänen silmänsä hohtivat. Lähestyin varovasti, tervehdin vähän luimistellen. Samalla muistin miten hän oli puhunut. Avasitko kämmenesi, hän kysyi, kohtasitko sutesi?
Mihin hävisit silloin talvi-iltana, uskaltauduin lausumaan. Mutta hän ei vastannut myhäili vain, hyräili jotain tuttua sävelmää. Olin tunnistavinani sen iskelmäksi, jossa muisteltiin mennyttä nuoruutta. Katsahdin alas ja huomasin, että hän oli leikannut häntänsä, trimmannut itsensä muodikkaaksi. Pitkien takinhelmojen ja karvareunuksen tilalla vipatti nyt pörheä tupsu. Haluatko silittää, hän köhisi. Ojensin käteni hitaasti ja kurotin sormeni vastaanottavaisiksi, myöntyen. Hän nuolaisi kädenselkää nopeasti, ja tunsin kulmahampaiden kosketuksen viiltävän rystysten lomitse kuin verevänä virtaava metsäpuro kevätauringossa.
