Sakari Mykrän väitöskirja: ELÄINLUOKITTELUJEN, LAJISUOJELUN JA SIDOSRYHMIEN HISTORIA MÄÄRÄÄ HAITALLISTEN ELÄINTEN NYKYISTÄ JA TULEVAA KANNANHOITOA JA SUOJELUA, hyväksyttiin 8.12.2017 Turun yliopiston väitöstilaisuudessa, Porin yliopistokeskuksessa.
Paljon onnea.
Asetelmaltaan hyvin deterministinen väitöskirja palaa takaisin metsästäjä-keräilijä kulttuuriin, liittäen tuon kulttuurikontekstin lähes sellaisenaan nykypäivään. Väitöskirjassa on varsin mielenkiintoinen historiakatsaus Suomen luonnonsuojelu- ja metsästyslainsäädännön kehittymiseen vuosisatojen kuluessa, mikä on itse asiassa kirjan parasta antia. Muuten väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta ja itse väitösosuus pyrkii sitomaan osatutkimukset toisiinsa. Paikoitellen pyrkimys jää löyhäksi ja jopa teennäiseksi.
Saatetekstissä Mykrä kuvaa väitöskirjaa kansantajuiseksi tieteelliseksi tekstiksi: ”se onkin kirjoitettu selvällä suomen kielellä kenen tahansa luettavaksi – tavallaan jo valmiiksi yleistajuistettua tiedettä siis.” Kansantajuisuus ei silti tarkoita lukuisten kirjoitus- ja kielioppivirheiden hyväksymistä, sillä ainakin Aalto- yliopiston väitöskirjaohjeistuksessa sanotaan seuraavaa: ”Esitarkastukseen jätetyn väitöskirjakäsikirjoituksen tulee olla viimeistelty ja kieliasultaan moitteeton.” Kirjakielen normeissa pysyttely ei heikentäisi yleistajuisuutta, mutta toisi uskottavuutta. Kielellisesti ja hyvin pitkälti myös sisällöllisesti liikutaan Maaseudun Tulevaisuuden mielipidekirjoitusten ilmaisussa. Mykrän toteamukseen ”Tieteen huippua työni ei ole” (s.4) onkin helppo yhtyä. Mikäli kunnianhimo jää tieteellisen työn toteutuksessa näin löyhäksi, voidaan hyvällä syyllä kysyä: mikä on motiivi?
Väitöskirjan tulkinta siitä, että historia määrää tulevaa, on virheellinen. Historia ei ennusta tulevaa. Historia esittää tiettyjä kehityskulkuja, mutta tulevaisuuden ennustemallien luominen on liian monen ennakoimattoman satunnaismuuttujan varassa. Niin ikään kulttuuri ei ole staattinen, vaan muuttuva, ajan ja paikan konteksteihin sidottu.
Paluu menneisyyteen
Johdanto-osiossa Mykrä esittää: ”Ihmiselle hyödyllisten ja haitallisten eläinlajien jaon synty on ajoitettu eri yhteyksissä eri perustein joihinkin kohtiin ihmisen historiaa – milloin antiikkiin, milloin keskiajalle. Tässä väitöskirjassa esitän, että tuon kahtiajaon syntyhetki on varsin paljon kauempana. ” Näin loogisesti ajatellen varmasti on, mutta mitään dokumentoitua tietoa tuolta ajalta ei ole, vaan olettamus on lähinnä sosioantropologinen. Mikä tosiasiallinen merkitys sillä on nykyisyyden kannalta?
Mykrän väitöskirjan ajatuskulku on seuraava: ihminen luokitteli suden haittaeläimeksi jo ennen kirjoitettua tietoa -> haittaeläinstatus on pysyvä huolimatta kulttuurin ja aikakauden, sekä lainsäädännön muutoksesta -> kokemuksellinen tieto haittaeläimestä on arvokkaampi kuin luonnontieteellinen tieto -> ellei sutta saada metsästää laillisesti, se tehdään laittomasti -> tähän on oikeutus. Haittaeläinstatus poistui lainsäädännöstä metsästyslain uudistuessa 1993. Lainsäädännössä tällaista luokitusta ei enää tunneta, kuin haitallisiksi luokiteltujen vieraslajien osalta, joiden peruste luokitteluun syytää vastuun tapahtuneesta kuitenkin ihmiselle (ihmisen siirtämiä omien luonnollisten elinalueidensa ulkopuolelle). Eläin sinällään ei siis ole haitallinen, kuin ollessaan sille vieraassa ekosysteemissä, mihin se on joutunut ihmisen toimesta, ihmisen motiivien ohjaamana tahallisesti tai tahattomasti. Väitöskirjan teksti kuitenkin viljelee haitta/hyötyeläinasetelmaa siinä määrin, että terminologia olisi kaivannut tarkempaa määrittelyä: ”haitallisiksi koettujen”, mikä olisi selkeästi osoittanut, ettei kyseessä ole enää voimassa oleva hallinnollinen ja lainsäädännöllinen luokittelu, vaan koettu ja mielikuviin perustuva.
Hyöty/haittaeläinasetelma tekee vahvan ”come backin” Mykrän väitöskirjassa näennäisesti tieteelliseen ulkoasuun verhoiltuna, ikään kuin se olisi hallinnollisesti olemassa. Näkökulma tarkasteluun on antroposentrinen, mikä tosin on sosiologisessa tutkimuksessa ymmärrettävää. Mutta kun tarkastellaan luonnontieteellistä ilmiötä, pitää huomioida myös laajempi näkökulma: bio-geo-kemialliset kierrot ja ekologiset laajat vuorovaikutussuhteet, jotka vielä osin ovat meille tuntemattomia. Ne eivät ole ainoastaan peto-saalissuhteita. Sitähän ekologia on: oppi eliöiden ja elottoman luonnon (siis ympäristönsä) vuorovaikutussuhteista. Me emme tunne vuosituhansien ja vuosimiljoonien evolutiivisen prosessin aikana syntyneitä vuorovaikutussuhteita niin hyvin, että voisimme päättää yksin hyöty/haittasuhteista. Ihmiselle ”haitallinen” saattaa olla monin verroin ”hyödyllinen” ekosysteemiä ajatellen. Hyöty/haitta-asetelma ei niin ikään ole staattinen. Alkujaan ”haitallinen” merikotka muuttui 2000-luvun Suomessa ”hyödylliseksi” alkaessaan käyttää merimetsoa ravintonaan. Metsästäjän kanalinnuille haitalliseksi kokema kettu saattaa puutarhurille olla hyvinkin hyödyllinen verottaessaan myyräpopulaatiota ja nauttiessaan lehtokotiloita välipaloinaan. Koska myös Mykrä siteerasi väitöstilaisuudessa Väinö Linnaa, teen samoin ja lainaan alikersantti Mäkilää: ”Mitä sen yhyren pytyn. Mitä tässä merkittee tää taikka toi.” Vaihdetaan ”pytyn” tilalle sana ”susi” : ”Mitä sen yhyren suden. Mitä tässä merkittee tää taikka toi.” Mitä merkitystä on yhdellä yksilöllä, yhdellä populaatiolla, yhdellä lajilla, yhdellä ekosysteemillä… yhdellä maapallolla? Tämä luo pohjaa myös Mykrän väitöstilaisuudessa kritisoimalle varovaisuusperiaatteelle.
Yksi maaseutu, yksi kokemus, yksi tieto?
Mykrän väitöskirja niputtaa ”paikalliset sidosryhmät” homogeeniseksi, yksiääniseksi joukoksi. Kuten edellä on todettu, kokemus samasta eläinlajista voi kuitenkin vaihdella, myös ”paikallisten sidosryhmien” sisällä. Väitöskirjassa on vahvasti polarisoitunut käsitys maaseudun ”arvokkaiden” sidosryhmien ja kaupunkien ”ei niin arvokkaiden” sidosryhmien olemassaolosta. Entä mitkä muut osatekijät kuin susi vaikuttavat maaseudun asukkaiden arkisen tilan hallintaan? Tätä väitöskirjassa ei tarkastella oikeastaan lainkaan ja analyysi siitä miten sosiaaliseen kestävyyteen voidaan vaikuttaa eri metodein, puuttuu tyystin. Metodivalikoima on hyvin yksipuolinen, se sama kannanhoitometodi, jonka avulla susi jo kertaalleen hävitettiin yksilömäärältään niin olemattomiin kuin suinkin mahdollista. Mitä väliä sillä on, millä metodilla sosiaalinen kestävyys saavutetaan? Jos lammastilallisen sosiaalinen kestävyys saavutetaan pystyttämällä petoaita, jolloin susi ja lampaat pysyvät eri puolilla laidunta, onko tilanne vähemmän onnistunut kuin siinä tapauksessa, että susi ammutaan? Jos on, niin miksi ja kenen mielestä? Tämän jälkeen ammutaan seuraava vahingon aiheuttanut susi ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Toimi ei poista itse ongelmaa kuin tilapäisesti. Aitaamalla olisi vältytty edellä esitetyn kolme viimeksi tapahtunutta petovahinkoa. On myös syytä kysyä, milloin sosiaalinen kestävyys saavutetaan metsästyksellä, tai onko se ensinkään mahdollista saavuttaa tällä metodilla?
Väitöskirjan sivulla 34, Mykrä toteaa seuraavaa: ”Laillisen metsästyksen loputtua tapahtunutta susikannan laskua vaikuttaa selittävän todennäköisimmin susien laittoman tappamisen voimistuminen.” Mykrä tarkastelee tässä 2000-luvun kannankehitystä ja susikannan nousu- ja laskusuhdanteiden ajoittumista kannanhoidollisiin toimiin. Viimeisin kannankasvu tapahtui 2014 alkaen, juuri sopivasti ennen seuraavan talven kannanhoidollista metsästystä. Susikannan voimakasta taantumista ja huomattavia kannanvaihteluita on selitetty salametsästyksen laajuudella. Salametsästys taas selitetään välttämättömyytenä, koska täyssuojelu ei salli metsästystä. Lanseerataan tähän käsite ”kriminaali kannanhoidollinen metodi”. Väitöskirjassa esitetty tulkinta on hyvin yksipuolinen, nopea johtopäätös kausaalisuhteista, mikä jättää täysin huomiotta 2013 poikkeuksellisen laajaa julkisuutta saaneen Perhon salametsästysoikeudenkäynnin. Mikä ennaltaehkäisevä vaikutus tällä oli? Samansuuntainen huomio ainakin insidenssin suhteen voidaan tehdä Pielisjoella ja Ala-Koitajoella Saimaan järvilohen salakalastuksen esiintyvyydestä. Valvonnan lisääminen osoitti salakalastuksen olleen ilmiönä oletettua huomattavasti laajempaa ja röyhkeämpää kuin mitä oli koskaan osattu edes kuvitella: ”Tänä kesänä Pielisjoen ja Ala-Koitajoen kalastuskieltoalueilla on kirjattu jo 110 kalastusrikkomusta, kun niitä oli koko viimevuoden aikana 44. Pahin paikka on Kuurnan voimalaitospadon välitön alapuoli, jossa kalastusrikkomuksia on nyt ollut 80 kappaletta.” Näin uutisoi Karjalainen verkkojulkaisussaan 16.8.2016. Niin ikään susikannassa tapahtunut romahdus 2017 oli ennakoitavissa jo edellisenä vuonna, jolloin metsästysvuoden 2015-2016 tiedossa oleva kokonaiskuolleisuus oli 78 sutta. Jotain merkitystä lienee ollut silläkin, että kannanhoidollisesti kyseisenä talvena ammuttiin 19 lisääntyvää yksilöä, eli noin 44% koko saaliista. Lisääntyvien naaraiden osuus saaliista oli 19%. Kolmen viime metsästysvuoden aikana on ammuttu luvalla tai luvatta 156 sutta, mikä vastaa tämän hetken kannanarvion alarajaa.
Seuraavana talvena 2016-2017 Suomen riistakeskuksen myöntämillä poikkeusluvilla tapettiin 27 sutta 53 suden kiintiöstä. Ammutuista susista 80% oli aikuisia yksilöitä. Liikennekuolemien määrän voidaan sanoa kuuden vuoden aikaperiodilla tarkasteltuna pysyneen suhteellisen vakiona, joten kannan romahdukselle on turha etsiä sieltä selitystä. Myös Johanna Suutarinen on kiinnittänyt väitöskirjatutkimuksessaan huomiota metsästyksen käänteiseen valikoivuuteen: ”Sekä laillinen että laiton pyynti kohdistuu usein laumojen lisääntyviin aikuisiin. Luvatta tapetuista 52 pantasudesta 37 oli alfasusia.”
Iso paha EU
Mykrä on valikoinut susikannan romahdukselle syyksi EU:n ja toisaalta laillisen metsästyksen loppumisen. Mykrän antipatia EU:n ”ohjenuoraa” kohtaan tulee hyvin ilmi Facebookin Suurpeto Politiikka-ryhmään kirjoittamassaan kommentissa, jossa hän toteaa mm. seuraava: ”Mitä susi-Lifeen tulee, niin olen kuullut takavuosina ainakin luonnonsuojelujärjestöjen semmoista visioineen, vaan ei ottanut hankeidea ilmaa siipiensä alle. Oli niin tai näin, niin Suomen susikannan hoito ja hallinta ei Life-hanketta kaipaa. Kansallisella tasolla on jo ihan kaikki eväät ja tarvittava tieto – harmi vaan, että tämän asian suhteen ollaan komission tiukassa talutusnuorassa. Niin ei saisi olla. ” (10.8.2017 klo: 18.08) Huomautettakoon, että Life-rahoitus kelpasi kuitenkin Myrkän luotsaamalle metsäpeura-hankkeelle.
Väitöskirjan pohdintaosio ei ole varsinaisesti kovinkaan syvällistä pohdintaa vaan lähinnä selontekoa ja sinänsä aivan mielenkiintoinen katsaus metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädännön kehitykseen kautta Suomen historian. Jätän käymättä läpi Mykrän pitkällisen esityksen siitä, miten muut eläimet luokittelevat toisiaan ”haitallisiksi” ja ”hyödyllisiksi” (peto-saalis), koska meillä ei varsinaisesti ole siitä tietoa, miten tämä tapahtuu. Sen sijaan puutun sivulla 55 esitettyyn virheelliseen tietoon: ”Ihmisten vakaasta luottamuksesta karhun hyvätapaisuuteen ja sen perusluonteen harmittomuuteen kertoo entisaikojen vahva uskomus, että karjaa verottava karhukaan ei tehnyt tihutöitä omasta vapaasta tahdostaan, vaan oli kateellisen naapurin tai jonkun muun pahapään noituma. Susi puolestaan ei tarvinnut kansan mielissä minkäänmoista yliluonnollista apua tappotyöhön ryhtyäkseen.” Dosentti Antti Lappalainen kuvaa kirjassaan ”Suden jäljet” 1600-luvulla tapahtuneesta susinoitien teloitusta ja polttamista s.25: ”Seuraavana päivänä maaherra Rosenhane kirjoitti Savon voudille Kuopioon ja kertoi Kapaisen tunnustaneen noituneensa ne sudet, jotka Jääsken pitäjässä ovat tehneet suurta vahinkoa ja erityisesti viime talvena syöneet 18 lasta.” Niinpä Risto Kunttu, Lauri Tapanainen ja Lauri Kapainen tuomittiin susien noitumisesta.
Kun esitetään, että ”susien ja maaseudulla asuvien suhde ei ole muuttunut aikojen saatossa”, on hyvä muistaa, että keskeiset metsästys- ja laidunnuskäytännöt ovat viimeisen sadan vuoden aikana kehittyneet tilassa, jossa sutta tai juuri muitakaan suurpetoja ei ole ollut. Käsillä on siis sikäli uusioluonnonilmiö, jonka kanssa elämiseen ei ole totuttu nykyisten sukupolvien aikana. Käsitteellisesti haittaeläinstatus liittyy agraariyhteiskunnan syntyyn ja kehitykseen. Susi ei aina ole ollut uhka tai eskatologinen pahuuden ruumiillistuma. Jos näin olisi, meillä ei tällä hetkellä olisi koiraa.
Luonnonsuojelun demonit
Mykrän luonnonsuojelua kohtaan tuntema negaatio ilmenee useassa kohdassa, kuten sivulla 59: ”Sosiaalisen median keskusteluja ja muuta julkista puhetta seuratessa käy selväksi, että suojelutahoja edustavat ihmiset usein leimaavat susikannan hallinta tai karsimisvaatimukset sivistymättömiksi ja kannansäätelyä toteuttavat ihmiset perusteettoman susivihan riivaamiksi tai jopa älynlahjoiltaan heikoiksi.” Tällainen voimakkaan hyökkäävä väite vaatisi jonkinlaisen analyysin keskusteluiden sisällöistä ja konteksteista. Nyt se jää irrationaaliseksi ”virtuaalikopiksi”, joka sopii lähinnä Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastolle, ei niinkään tieteelliseen julkaisuun. Voidaan toki todeta, että etenkin susikeskustelu on polarisoitunut, sitä ei käy kiistäminen. Harvoin kuitenkaan kukaan yksinään riitelee.
Väitöskirja perustelee ”susivihan” olemassaololla ja sen oikeutuksella ennaltaehkäisevien toimien tehottomuutta. Analyysi siitä miksi nämä ovat tehottomia, puuttuu. Onko syy siinä, etteivät petoaidat ja laumanvartijakoirat todellisuudessa ole tehokas menetelmä, vai onko syynä niiden käytön puute? Esimerkiksi Saksasta on olemassa tutkimusta petoaidoista (Reinhardt ym). Mykrä esittääkin metsästystä vaativien äänenpainojen lisääntyneen myös Keski-Euroopassa, etenkin juuri Saksassa parin viime vuoden ajan, jolloin myös salametsästyksen on havaittu lisääntyneen. Mykrältä lienee jäänyt huomaamatta, että esimerkiksi juuri Suomesta on ollut ympäri Eurooppaa liikkeellä ”delegaatioita” levittämässä mm. hybridisanomaa. Tämän, ajanjaksollisesti varsin yhteen sopivan ilmiön, Mykrä on sujuvasti ohittanut.
Tiedon tarve on olemassa
Tiedon ja tietoisuuden lisääntyminen näkyy ennen pitkää myös asenteiden muutoksena. Ellei näin olisi käynyt, susi olisi meillä edelleen myös lainsäädännössä, ei vain mielikuvissa, haittaeläin. Mykrä kritisoi (luonnon)tieteellisen tiedon merkitystä, unohtaen että tiedon tarve kuitenkin nousee esiin jatkuvasti. LSL Tapiola toteutti reviirityöryhmäkyselyn 2016-2017 ja kartoitti näkemyksiä ryhmien toiminnasta. Tiedon tarve nousi vahvasti kyselyssä esiin. Kysymykseen: ”Olen saanut työryhmän kautta tärkeää tietoa alueeni susitilanteeseen liittyen”, tuli 622 vastausta. Ylivoimainen enemmistö oli sitä mieltä, että ei ole saanut riittävästi tietoa.
Tiedon tarve, tai oikeammin tiedon puuttuminen tulee ilmi lukuisissa keskusteluissa (some) joissa etenkin Luonnonvarakeskusta syytetään ”tiedon pimittämisestä”. En lähde erittelemään niitä tähän, koska tämä ei ole minun väitöskirjani.
Jos tarkastellaan Suomen riistakeskuksen tekemiä, sutta koskevia tiedotteita ajanjaksolla 3/2013-3/2016, voidaan havaita, että 45% niistä käsitteli suden metsästystä, 11% susien määrää, 10% hoitosuunnitelmaa ja kuriositeettina mainittakoon, että 8% käsitteli valituksia. Ennaltaehkäisevistä menetelmistä Suomen riistakeskuksella ei ollut ensimmäistäkään tiedotetta. Nykyisellään riistakeskuksen sivulta löytyy kylläkin jo suoraan lomake, jolla voi anoa petoaitaa. Aikaisemmin lomake piti pyytää riistakeskuksen aluetoimistolta.
Väitöskirja kritisoi luonnonsuojelijoiden käyttämää luonnontieteellistä tietoa, todeten että tarjolla oleva sosiologinen tieto ei ilmeisemmin luonnonsuojelijoille kelpaa. Sosiologinen tutkimus tuo vahvasti esiin sen, että kaikki eivät pidä sudesta. Voidaan todeta tämän tiedon olevan riidatonta. Kysymys kuuluu: mitä me tällä tiedolla teemme? Tieto sinällään, ellei se johda mihinkään aktiiviseen toimintaan tai sovellukseen, on olomuodoltaan ”passiivista” tietoa. Varsinainen käyttöarvo löytyy hyvin monista luonnontieteellisistä tutkimuksista, joissa tarjotaan myös työkaluja, kuten ennaltaehkäiseviä menetelmiä suden ja ihmisen rinnakkaiselon yhteensovittamiseksi. Monet ristiriidat ilmenevät myös luonnontieteellisen tiedon keskiössä: susien määrä, susien lisääntyminen, ”kannan räjähtäminen”, hybridit, jne. Sosiologinen tieto siitä, että sudesta ei pidetä ei poista näitä epäkohtia tai puutteita, joten luonnontieteellisen tiedon vähättely vaikuttaa kovin ylimieliseltä. Erikoisen johtopäätöskavalkadin osiossa Mykrä esittää mm. seuraavaa: ” → Ekologisen kestävyyden ja ekologisen tutkimustiedon tulee haitallisten lajien kohdalla olla alisteinen sosiaaliselle kestävyydelle ja yhteiskuntatieteelliselle tutkimustiedolle. ” Näin ei voi olla. Sosiaalisen kestävyyden kumppanina kulkeva ”kokemuksellinen tieto”, toisin sanoen mielipide ei voi olla ekologisen kestävyyden tai ekologisen tutkimustiedon yläpuolella. Mykrä ei tieteelle ominaiseen tapaan määrittele tai erittele väitettä tarkemmin, joten oletusarvoisesti hän lähtökohtana esittää väitteen koskevan kaikkea ekologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimustietoa. Väitöstilaisuudessa väittelijä hetkeksi jäätyi esitettyäni seuraavan tähän liittyvän dilemman: Jos kokemuksellinen tieto väittää alueella olevan 50 sutta ja näille tarvitaan 25 kaatolupaa, mutta susia on tosiasiallisesti 7. Miten menetellään? Ekologinen ja kokemuksellinen tieto ovat ristiriidassa, mutta johtopäätöksen mukaan ekologisen tiedon tulisi olla sosiaaliselle kestävyydelle alisteinen. Ajatuksensa koottuaan ja esitettyäni kysymyksen uudelleen, Mykrä päätyi kuitenkin samaan lopputulokseen: ei näin voida menetellä.
Paluu menneisyyteen?
Johtopäätösosiossa on myös muita erikoisia esityksiä, kuten seuraava: ”→ Haitallisen lajin kohdalla virallisen kannanhoidon sosiaalisen kestävyyden jäätyä toteutumatta paikalliset sidosryhmät voivat halutessaan alkaa toimeenpanna vaihtoehtoista kannanhoitoa.” Kuten edellä on todettu, meillä on kokemuksellisesti haitallisia, tai mielikuva haitallisesta lajista, mutta lainsäädännöstä sellaista lajia tai lajimääritelmää ei löydy. Mykrä yhtyy tässä johtopäätöksessään samaan joukkoon, jotka jatkuvasti huutavat ”korpilakia” voimaan.
Palataan väitöskirjan johtopäätösosiossa alkuun ja katsotaan, mikä on ensimmäinen väittämä, josta koko päättelyketju lähtee liikkeelle: ”Eläinlajien hyödyllisiksi ja haitallisiksi luokittelu on perua lajien välisistä ekologisista vuorovaikutuksista, kuten peto-saalis -suhteista ja lajien välisestä kilpailusta.” Viimeinen väittämä kuuluu: ”Sosiaalista kestävyyttä ei voi rakentaa pakolla, vaan paikallistaso tulee aidosti osallistaa haitallisia lajeja koskevaan päätöksentekoon ja edesauttaa rinnakkaineloa kannustimilla. ” Suomennettuna näihin alku- ja loppupäätelmiin on verhottu tiivistetysti seuraava ajatuskulku: koska susi on haittaeläin, tarvitaan tapporahakäytäntö takaisin. Tieteellisesti ajateltuna tässä ei, toisin kuin väitöskirjan vaatimukset edellyttäisivät, ole mitään uutta tietoa.
Vielä kerran onnittelut tohtorille.
