Dosentti Heikki Simolan tekemästä metsien maaperän hiilinielututkimuksesta on syntynyt akateeminen häly. Simolan mukaan Suomi vähättelee metsien maanmuokkauksen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Mikäli kuluvan vuoden uutisointia on yhtään seurannut, ei liene mitenkään epäselvää se, mikä on ollut Suomen hallituksen kärkihanke: biotalous, jonka polttoaineeksi tarvitaan metsiä. Suomi on asettanut hakkuutavoitteet vuoteen 2025 mennessä (Kansallinen metsästrategia): 80 milj. m3. Samaan aikaan hallitus on antanut periksi tavoitteesta, jossa pysäytetään Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Tämä tavoite ei tule enää toteutumaan.
Suomi on ympäristöministerin johdolla ajanut Lulucf-tavoitteitaan kuin käärmettä pyssyyn. Syykin on selvä, mikäli Suomen kaavailemat prosessit eivät toteutuisi, valtio olisi pulassa päästöjensä kanssa. Ilmastopolitiikka on jätetty yhden kortin, eli metsätalouden varaan. Tämä tietysti palvelee metsätalouden intressejä. Koko kansallinen metsästrategia keskittyy metsätalouden evankeliumiin, biodiversiteetin kustannuksella.
Dosentti Simola sai kylmää kyytiä Luonnonvarakeskuksen Raija Laiholta 
mm. YLE:n haastattelussa: ”Laiho on hieman turhautunut Simolan tutkimuksesta, jonka motiivina pitää luonnonsuojelun halua.” Entäpä esimerkiksi Metsäsäätiön rahoittama tutkimus? ”Metsäsäätiön perustivat vuonna 1995 yhteistyössä metsänomistajat, metsäteollisuus, Metsähallitus, Suomen Sahat ry sekä muut metsätaloudesta toimeentulonsa saavat tahot. Varojen keruuseen osallistuvat puukaupan eri osapuolet.” Metsäsäätiön hallituksesta löytyy mm. Metsähallituksen Jussi Kumpula. Metsähallitus on maa- ja metsätalousministeriön alainen liikelaitos.
Luonnonvarakeskuksesta tuli Luonnonvarakeskus (Luke) vasta 2015, jolloin tutkimuslaitokset kuten Metsäntutkimuslaitos (Metla), Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) ja muutama muu yhdistettiin. Jaana Laine on kirjoittanut Metsäntutkimuslaitoksen historiasta teoksessa ”Metsästä yhteiskuntaan” (2017) seuraavaa: ”Tutkimuksen päärahoittajana ja rahoitusvirtojen ohjaajana maa- ja metsätalousministeriö pyrki tulosjohtamisen avulla vaikuttamaan tutkimussuunnitteluun.” Luonnonvarakeskus on maa- ja metsätalousministeriön alainen tutkimuslaitos.
Edelleen Laiho toteaa: ”Simola palaa toistuvasti vanhoihin tutkimuksiinsa eikä suostu tieteellisesti sovittelemaan asioita tai miettimään, miksi kaikki muut olisivat väärässä.” Kuinka vanhoja Simolan tutkimukset sitten ovat? Samainen arvostettu tiedejulkaisu, johon Simolan viimeisin artikkeli on hyväksytty, European Journal of Soil Science on aiemmin julkaissut kaksi Simolan artikkelia: ”Carbon loss in drained forestry peatlands in Finland, estimated by re-sampling peatlands surveyed in the 1980s”, julkaistu 2012, sekä ”Changes in forest floor and mineral soil carbon and nitrogen stocks in a boreal forest after clear-cutting and mechanical site preparation”, joka on puolestaan julkaistu 2015. Julkaisuilla on ikää viisi ja kaksi vuotta. Artikkelissaan ”Kannattaako suometsissä siirtyä jatkuvaan kasvatukseen?”, Laiho itse viittaa muun muassa seuraaviin tutkimuksiin: Hökkä&Kojola 2002, Finèr ym. 2010, Koskinen ym. 2011 sekä Sarkkola ym. 2010. Toki viitataan myös uudempaan tutkimukseen. Miten on päädytty johtopäätökseen, että Simolan käyttämät tutkimukset olisivat erityisen vanhoja? Niin ikään itseensä viittaminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Artikkeli jossa Laiho itse on ollut osallisena: ”Decay of Scots pine coarse woody debris in boreal peatland forests: Mass loss and nutrient dynamic” (2017), käyttää muun muassa seuraavia lähdeviittauksia:
– M.A. Arthur, T.J. FaheyMass and nutrient content of decaying boles in an Engelmann spruce – subalpine fir forest, Rocky Mountain National Park, 1990.
– M.A. Arthur, L.M. Tritton, T.J. FaheyDead bole mass and nutrients remaining 23 years after clear-felling of a northern hardwood forest, 1993.
– L. BoddySaprotrophic cord-forming fungi: meeting the challenge of heterogeneous environments, 1999.
– J.H. Connolly, J. JellisonTwo-way translocation of cations by the brown-rot fungus Gloeophyllum trabeum, 1997.
Yllättäen myös Laiho viittaa itseensä: Laiho, R., Prescott, C.E. The contribution of coarse woody debris to carbon, nitrogen, and phosphorus cycles in three Rocky Mountain coniferous forests, 1999.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö uudempia lähdeviitteitä olisi käytetty, tai että käytetyt lähdeviitteet olisivat erityisen huonoja. Tämä tarkoittaa sitä, että Laiho on arvioinut Simolan lähdeviittaukset kovin yksipuolisesti ja kyseenalaistaa kovin alhaisin metodein Simolan tutkijanetiikan.
Laiho kysyy YLE:n artikkelissa, miksi kaikki muut olisivat väärässä? Oikeampi kysymys olisi: ketkä kaikki muut? Tai missä ”kaikki muut” ovat? Ei Simola ole suinkaan yksin. Maaliskuussa 2017 yhteensä 68 tutkijaa ja professoria antoi julkilausuman, jossa he ilmaisivat huolensa sekä metsien lisääntyvien hakkuiden ilmastovaikututkista, että monimuotoisuuden köyhtymisestä.
Lähes 200 tutkijaa ympäri maailman vetosi EU:n ministereihin, mukana yli 20 allekirjoittajaa Suomesta, kuten emeritusprofessori Yrjö Haila ja akatemiaprofessori Timo Vesala.
Aivan, nyt on kuitenkin kyse maaperään sitoutuneesta hiilestä ja voidaanko näitä puustoltaan vähäarvoisia alueita ottaa huomioon tutkimuksessa? Kitu- ja joutomaat voidaan oikein hyvin huomioida silloin, kun Luonnonvarakeskus ilmoittaa Suomessa suojellun metsän pinta-alaa.
Tosiasiallisesti Suomella ei ole varaa Simolan tutkimustulokseen. Tällä kertaa ”kaikki muut” eivät ole väärässä. ”Kaikki muut” eivät vain ole siellä missä akateeminen hätähuuto esittää niiden olevan.
