Savon Sanomat / Uutissuomalainen kertoi tänään, että yhä useammalle sudelle haetaan kaatolupaa. Kaatolupien alkuperäinen tarkoitus oli sudenhoitosuunnitelman tavoitteiden mukaisesti lisätä suden sosiaalista hyväksyntää. Artikkelissa kerrotaan että asenteet sutta kohtaan olisivat muuttuneet suopeammiksi. Se, ketä tässä siteerataan, ei käy ilmi. Edellä on haastateltu maa- ja metsätalousministeriön ylitarkastajaa Jussi Laanikaria sekä Suomen riistakeskuksen julkisten hallintotehtävien päällikköä Sauli Härköstä. Mitä suopealla asenteella sitten tarkoitetaan, ei niin ikään ilmene tekstistä. Ainakin poikkeuslupia haetaan enemmän kuin aikaisemmin ja niitä on myönnetty kolmen viime metsästysvuoden aikana (meneillään oleva mukaan lukien) enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kahden kannanhoidollisen kokeiluvuoden aikana tapettiin erinäisin luvin ja määräyksin yhteensä 106 sutta.
Suomen riistakeskuksen 2016 teettämän mielipidekyselyn mukaan suden tuoma kokonaishuoli turvallisuudesta olisi jopa kasvanut. Kotieläinriskin pieneneminen ei välttämättä liity edes metsästykseen, vaan pitää muistaa, että viime vuonna toteutettiin Varsinais-Suomessa myös SusiAita-hanke, jonka aikana petoaitaamista tehostettiin.
Mielenkiintoinen on myös niin sanotun “saaliskateuden” tosiasiallinen laajuus, jonka merkitystä on järjestelmällisesti vähätelty. Nyt se on ainakin todistettavasti olemassa: 23% kokee harmilliseksi sen, että suden saalistus kohdentuu ihmisen “hoitamaan riistaan”. Mielipidekyselyssä tämä peruste on säilynyt lähestulkoon samana, muutos on marginaalinen.
Lupaehtojen ehdollisuus
“Sosiaalisia perusteita päädyttiin Laanikarin mukaan kokeilemaan muun muassa siksi, että näin lupa voidaan panna täytäntöön heti, vaikka siitä olisi valitettu. Näin vältytään saman susilauman kaksinkertaiselta verotukselta. Joskus poliisi on nimittäin ehtinyt valitusaikana jo kaataa suden.”
Näin on saattanut toki joskus käydä, mutta ei ainakaan kolmen viime vuoden aikana. Tosin viime talvena esitettiin Pohjois-Karjalassa riistakeskuksen, poliisin ja rajavartioston yhteistyönä “Kuka valvoo metsästystä”-näytelmä. Pääosassa olivat 4 poikkeusluvalla tapettua sutta ja 4 muutoin ihmisen toimesta tapettua/kuollutta sutta. Riistakeskus asetti lupaehdon, jonka mukaan kaikki päätöksen antamisen jälkeen tapahtuva susien kuolleisuus piti vähentää myönnetyistä kannanhoidollisista luvista.
Lupapäätökset talven 2016 kannanhoidolliseen susijahtiin annettiin 18.12.2015, kahdelle lupa-alueelle myönnettiin yhteensä 4 lupaa. Päätöksen antamisen jälkeen kahdella lupa-alueella tapettiin tai kuoli susia seuraavasti: 19.12. kaksi naarasta poliisin määräyksestä, 27.12. poliisin määräyksellä uros ja 30.12. jäi kutostiellä susi auton alle.
Kaikki nämä neljä sutta olisi pitänyt lupaehtojen mukaan vähentää myönnetystä lupamäärästä. Näin ei menetelty, vaan kaikki poikkeusluvat käytettiin. Salpausselän syyttäjänviraston mukaan “Asiassa on riidatonta, että ennen susien kaatoa poikkeusluvan perusteella olisi tullut selvittää, onko poikkeusluvan kohteena olevaan susilaumaan kohdistunut muuta kuolleisuutta. Kuolleisuus olisi pitänyt huomioida jättämällä poikkeusluvassa mainitut sudet tappamatta siltä osin kuin neljän suden kiintiö olisi muutoin täyttynyt.” Riistakeskuksella ei ole lain mukaan mahdollisuutta peruuttaa myöntämäänsä lupaa. Se voi tehdä näin ainoastaan metsästystä valvovan viranomaisen esityksestä. Metsästystä valvovat viranomaiset ovat poliisi ja rajavartiosto.
Virhe oli siis tapahtunut. Ei voitu kuitenkaan osoittaa kenen vastuulla valvonnan laiminlyönti oli, joten kyseessä oli lähinnä “viranomaistahojen ja metsästäjien viestintäongelmat.” Seuraavaa susikiintiöasetusta valmisteltaessa ei tullut mitenkään ilmi, oliko viestintäongelmaan puututtu. Yhtä kaikki, vaikka päällekkäisyyden poistava lupaehto oli olemassa, se ei riittänyt turvaamaan ehtojen noudattamista tai valvontaa. Tässä tapauksessa päällekkäisyys ei liittynyt valituksiin.
Sitaatti Savon Sanomista: “– Kun luvat ovat ulkona, niitä ei voida peruuttaa muulla tavalla kuin siten, että luvan saaja toimii virheellisesti tai vastoin lupaehtoja, Laanikari selvittää.” Paitsi kuten edellä todettiin: riistakeskus voi tehdä näin ainoastaan valvovan viranomaisen esityksestä (Metsästyslaki 41e§).
Valitusta valituksista
Palataan vielä Savon Sanomien sitaattiin: “Sosiaalisia perusteita päädyttiin Laanikarin mukaan kokeilemaan muun muassa siksi, että näin lupa voidaan panna täytäntöön heti, vaikka siitä olisi valitettu.”
Suomen riistakeskuksen poikkeuslupapäätökset laitetaan kategorisesti täytäntöön vailla lain voimaa riippumatta siitä onko niissä kuukauden valitusaika ennen luvan astumista voimaan vaiko ei. Näin on tapahtunut ennen kannanhoidollista metsästystä, näin tapahtui kannanhoidollisen metsästyksen aikana ja näin on tapahtunut kuluvan talven sosiaalisperusteisessa metsästyksessä. Valitusaika päätöksestä on 30 vuorokautta. Myös vahinko- ja sosiaalisperusteisissa luvissa. Vaikka luvista viime vuonna ja sitä edellisenä valitettiin, se ei estänyt niiden täytäntöönpanoa. Halinto-oikeuden päätöstä ei tarvitse odottaa, vaan lupa astuu voimaan riistakeskuksen lupapäätöksen mukaisesti. Se, että kahtena vuonna oli kuukauden valitusaika ennen päätöksen voimaantuloa, oli riistakeskuksen oma hallinnollinen ratkaisu. Suomeksi: valittaminen ei estä luvan täytäntöönpanoa, ellei hallinto-oikeus aseta sitä toimeenpanokieltoon.
Jos tiedossa tai pelkona on “saman lauman kaksinkertainen verottaminen“, on ensisijainen tehtävä saattaa menettely lakimuutoksella sellaiseksi että riistakeskus voi tarvittaessa peruuttaa myöntämänsä luvan. Nyt se voi toimia näin ainoastaan valvovan viranomaisen (poliisi, rajavartiosto) esityksestä. Myös valvovan viranomaisen olisi suotavaa toimittaa lakisääteistä tehtäväänsä siten, että vastuukysymykset ovat selvillä ja tiedon kulku hallittua.
Viranomaisella ei pitäisi olla mitään isoa, henkilökohtaista ongelmaa sen suhteen, että päätöksestä valitetaan. Valitusta varten on jokaisen päätöksen lopussa ohje mihin voi valittaa. Muutoksenhakuoikeus on oikeusvaltion periaate. Suomen riistakeskus käyttää julkista valtaa ja julkisen vallan tulee Suomessa perustua lakiin. Muutoksenhaku on jälkikäteisen oikeussuojan tärkein muoto ja vailla lainvoimaa oleviin päätöksiin se rakentuu valitusmenettelyn kautta. Viranomaisen, tässä tapauksessa riistakeskuksen on hyvä huomata, ettei valitusta tehdä riistakeskuksesta, vaan riistakeskuksen antamasta päätöksestä.
Riistahallinto uudistui 2011 joten Metsästäjäin keskusjärjestöllä on ollut kuusi vuotta aikaa kasvaa ulos etujärjestömäisestä toimintamallistaan kohti viranomaisempaa toimintakulttuuria. Kasvukipuja ilmenee paikoin edelleen, kuten tästä Itä-Suomen hallinto-oikeuden päätöksestä (24.6.2016) ilmenee. Hallinto-oikeus katsoi, ettei Suomen riistakeskuksella ole valitusoikeutta kansallispuistojen järjestyssääntöjä koskevassa asiassa. Luonnonsuojelulaissa ei säädetä viranomaisen valitusoikeudesta, se ei siis ole metsästyksen etujärjestö kuten esimerkiksi Metsästäjäliitto olisi.
“Mitä saisi olla?”
Riistahallinto ministeriötä myöden on kuluneen kolmen vuoden aikana käyttäytynyt kuin torikauppias käärien pakettiin susilupia “jokaiselle jotain”- periaatteella. Luvat on myönnetty “eniten tarjoavalle”, kuka isoimmin kulloinkin huutaa. Lupien isojaossa on ollut oikea markkinameininki: ei ole unohdettu petovahinkoja, koiralla metsästäviä, ulkoilevia kissoja, sienestäjiä, marjastajia, koulukyytejä, enemmän pelkääviä, vähemmän pelkääviä, vanhempainyhdistyksiä… On vahinkoperusteista, poliisin määräämää, kannanhoidollista ja sosiaalisperusteista. Koko lain tarjoama repertuaari on käyty läpi ja viimein koetellaan myös lain, tai vähintään moraalin rajoja. Lopputuloksena itärajalle masinoidaan häntäkauppaa ja lieksalaisten SRVA uhkailee irtisanoutumisella. Kiristys, uhkailu ja lahjonta on mielletty hieman kyseenlaisiksikin metodeiksi alle kouluikäisten kasvatuksessa. Mitä pitäisi ajatella kun sitä harjoittavat lähinnä aikuiset miehet – molemmin puolin?
Mitä sitten kun laki on käytetty loppuun? Kun ei enää löydy uutta pykälää? Olisiko aika ryhtyä kehittelemään niitä kestäviä vaihtoehtoja?
