Muinaissuomalaisille Tapio oli metsän haltija. Väkevä jätti, partasuu. Tapion valtakunnassa piti kulkea kunnioittavasti, metsän eläimiä ei saanut tieten tahtoen häiritä, eikä Tapiota sopinut vihastuttaa, sillä muutoin riistaonni katosi jolloin perhettä kohtasi nälkä ja puute.
Metsä oli muutoinkin pyhä paikka. Uhrilehdoissa ei suinkaan uhrattu ihmisiä, vaan metsän haltijoille vietiin lahjoja, ”uhreja” sekä suuria että pienempiä tarpeita varten. Uhrit olivat tavallisesti ruokaa, rautaa tai tinaa. Metsä tarjosi suojaa ja rakennustarpeita, puista sai aikaan nuotion, lähteellä tai purolla saattoi sammuttaa janon, Tapion tarhan antimilla ravittiin perhe, koko yhteisökin ja taljoista valmistettiin lämmintä vaatetta pohjolan kylmiin oloihin.
Ihmisen suhde ympäröivään luontoon oli monisäikeinen, luonnosta riippuvainen, luonnon ehdoilla ja toisinaan luonnon armoilla toimiva vuorovaikutussuhde.
Jääkö nykypäivän luonto enemmän ”takapihalle”, ihmisen arkisen elinpiirin ulkopuolelle? Luonnosta on tullut pyhiinvaelluspaikka, josta haetaan laatuaikaa ja extremeä. Luonnossa liikutaan aikataulun mukaisesti, merkityillä poluilla ja sinne pitää erikseen mennä. Yhä harvempi voi enää kävellä suoraan oveltaan metsään. Useimmat askeleet otetaan asfaltilla ja varsinkaan Etelä-Suomesta ei löydä montaa paikkaa jossa voi kokea hiljaisuuden.
Muinaisuudesta on pitkä matka nykypäivään, mutta eriytymisestään huolimatta nykyihminenkin kuulee edelleen Tapion kutsuvan kulkijaa poluille. Jo puolen tunnin oleskelu luonnonympäristössä laskee sykettä ja stressitasoa, metsä eheyttää.
Tapion maille saapuessasi muista ikiaikainen perintö: olet metsässä, Tapion tarhassa. Kulje siellä kuin olisit parhaan ystäväsi luona vierailulla ja olet aina tervetullut Tapiolaan!
