Osa 1
Huhtikuisena aamuna hyvin varhain, kampesin kuvausvälineillä, eväillä ja lisävaatteilla lastatun rinkan selkääni. Otin vielä piilokojupakkauksen mukaan ja lähdin tallustamaan tutuksi käynyttä polkua kohti teerien soidinpaikkaa. Keväinen aamu ei vielä liiemmin valoa tarjonnut, mutta polku-ura erottui metsässä juuri sen verran, että sitä saattoi vaivatta seurata.
Suon reunassa oli oja, jota olisi ollut vaikea kantamuksen kanssa ylittää, ellen olisi aiemmilla retkilläni pudottanut ojaan muutamaa kiveä ylitystä helpottamaan. Suon kosteimmalla paikalla tiesin soitimen olevan, ja olin jo etukäteen omalla tavallani merkinnyt paikan, johon kojun pystyttäisin. Koju on helposti koottava, tilava asumus, jossa tähystys/kuvausaukkoja on joka suuntaan. Teerien pulputus kuului jo reunametsästä, joten kiirehdin kojun pystytystä. En kuitenkaan ehtinyt saada rinkkaa vielä sisälle, kun teeret jo tulivat kojun edustalle pulputuksen ja suhistelujen täyttäessä koko tienoon.
Ennen kuin auringon säteet ehtivät puiden latvoihin, heräilivät myös kapustarinnat kuuraisille mättäilleen viheltelemään. Jossain kauempana soittivat laulujoutsenet trumpettejaan. Kurkipari ilmaantui kuin tyhjästä suon laitaan, välillä innostuen nekin keväiseen soidinhuumaan. Naarasteeren saapuminen sai kukot tolaltaan. Ne sinkoilivat kiihkon vallassa sinne tänne, hyppivät ilmaan niin, että sarat ja sammaltukot lentelivät.
Kurjet olivat kiertäneet suon ja olivat nyt astelemassa takavasemmalle, kadoten vähitellen suomäntyjen lomaan. Lähes kaikki teeret olivat jo poistuneet. Vain muutama sinnikäs oli vielä tanterella. Pilvettömälle taivaalle noussut aurinko antoi jo niin jyrkän valon, että päätin ryhtyä valmistelemaan lähtöä. Äkkiä kuului kurkien voimakasta huutoa. Ne tulivat lentäen mäntyjen välistä, ja laskeutuivat aukealle suolle. Edelleen jatkuva huuto oli selkeästi varoitusta jostakin. Vaistomaisesti otin kameran jalustasta käsiini. Kojun vasemmasta sivuaukosta näin, kun harmaa eläin liikkui suon reunassa. Susi! Avasin varovasti kuvausaukon verkon ja vapisevin käsin ujutin teleobjektiivin hiukan ulos aukosta. Ensimmäinen näkemäni susi, ja vielä muutama kuvakin siitä! Mieleen tuli tunne onnenkantamoisesta, joka ei kohdallani voi toistua.
SOITIMELLA, osa 2
Teerensoitimella kolme vuotta myöhemmin. Suolla oli puolimetrinen hanki, ei ihan kävelijänkestävä, mutta suksilla aivan mainio keli. Aamuvarhaisella oli pakkasta viitisentoista astetta, kun hiihtelin ahkiota vetäen kohti piilopaikkaa. Edellisenä iltana olin käynyt laittamassa kojun, sellaisen pienen teltan, valmiiksi aamua varten. Teltasta oli hangen yläpuolella vain puolisen metriä, joten se näytti vain tavallista korkeammalta suomättäältä. Ahkio ja sukset sain sopimaan piiloon lumikaivantoon teltan kupeeseen. Ahtauduin kamppeineni sisään ja asetin ensimmäiseksi kamerajalustan oikeaan asentoon. Jalustan korkeuden säädin siten, että kamera olisi hiukan hangen pinnan yläpuolella.
Pakkanen tuntui kiristyvän auringonnousun lähestyessä. Teeristä ei kuulunut mitään. Ajattelin sen johtuvan kovin talvisesta säästä. Aurinko punasi jo taivaanrannan. Jostain kuului vaimea pulina. Ehkä ne vielä tulevat. Vasta auringon noustua ensimmäiset teeret lensivät suomäntyihin. Pulputus voimistui. Muutama teerikukko laskeutui vihdoin hangelle. Ne eivät kuitenkaan tulleet sille paikalle, missä jäljistä päätellen soitimen keskusta sijaitsi, vaan jäivät etäälle, lähelle suon reunaa. Soidin kiihtyi, kun lisää lintuja laskeutui hangelle. Sain kuvattua vain muutamia otoksia, kun teeret äkkiä nousivat lentoon. Yritin katsella syytä yht`äkkiseen pakoon. Mitään häiriötekijää ei kuitenkaan näkynyt. Etuvasemmalle, pienen männyn latvaan, oli jäänyt yksi teeri. Käänsin kameran putkea siihen suuntaan hitaasti, samalla kulmaetsimestä tähdäten. En päässyt haluamaani kohteeseen, kun etsimeen ilmestyi aivan jotain muuta.
SUSI! Se oli todella lähellä. Piti hyvin tarkasti katsoa, että saisin sen mahtumaan kokonaan kuvaan. Kameran suljin räpsähti kerran. Susi lähti välittömästi kovaa vauhtia pakoon. Onnistuin saamaan siitä vielä muutaman kuvan kun se pakeni suon toiselle puolelle, jossa se pysähtyi vielä hetkeksi katsomaan, että mitä oikein tapahtui.
Tuli aivan epätodellinen olo: Eihän tällaista voi sattua! Susi aivan yllättäen noin lähellä! Mistä se siihen tuli? Tunnin tai puolitoista vielä odottelin teeriä takaisin, mutta turhaan. Soidin oli tältä aamulta ohi. Vääntäydyin kojusta ylös katsomaan, mistä susi oli siihen ilmaantunut. Totesin sen kulkeneen kojun edestä oikealta vasemmalle parinkymmenen metrin etäisyydellä! Se oli tullut kojun takaa. Kaiken huippuna siellä oli ollut samaan aikaan kolme muutakin sutta! Siis takanani, vain parinkymmenen metrin päässä!
Joku voisi kysyä, että eikö pelottanut? Suuri ”peto” noin lähellä! Vastaus kuuluu; kyllä pelotti! Mutta ei susi, ei ollenkaan, vaan se, että en olisikaan onnistunut saamaan siitä kuvaa!
Eero Heinonen
