Auto sammuu tienpäähän, koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja lupaasännätä kuuraiseen lokakuun aamuun, etuovi paukahtaa kiinni takakontin ovi nousee natisten ylös ja mies puhelee koiralle pehmeällä äänellä hengitys höyryten samalla irrottaen virkkua. Virkku kilahtaa ja mies usahtaa innostuneella äänellä taikasanat ”missä kissa?” Koira säntää auton perästä nuoruuden innolla mutta hieman jäykillä jaloilla hakkaamattomaan männikköön kuono pystyssä, mies katselee koiran jäykkää menoa ja puistelee päätään ja tuumii puoliääneen, ”intoa sillä on mutta mahtaa olla viimeinen kuura”.
Koira on jo vanha, mieli sillä on kuin partaveitsi, ei se kotonakaan enään turhia hötkyile, ja liike paljastaa että viimeisiä syksyjä mennään, mies tallustelee ja katselee koiran touhuja, näkö on huono ja kuulo prakaa jo mutta kuono pelaa niin kuin nuorella leijonalla. Hajuaistillaan koira löytää kaikki löydettävissä olevat linnut maastosta, mutta haukkuja se ei enään saa, koira palaa aina silmin nähden harmistuneena linnun perästä ja ihan vähän yrittää lähtöhajuille haukahdella… kunnes isäntä tulee ja pilaa ilon: ”älä höpötä” tumaa mies kävellessään koiran sivuitse.
Koiralla valahtavat korvat sivuille ja se spurttaa miehen ohi jatkaen puurtamistaan. Puolen tunnin jälkeen mies viheltää kimakasti koiran ollessa hakulenkillään, kaivaa kirveen ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuuta. Ei koira enään kuule, mutta vanhasta tottumuksesta se saapuu puolentunnin kohdilla haistelemaan että mihinkäs se isäntä jäi, istahtaa ukon viereen tulille läähättäen mutta vaihtaa paikkaa koska tuuli pyörittää ällöttävää savua päin kirsua. Vanha herra pötkähtää makuulleen ja sulkee silmänsä mutta kirsu elää ja pyörii nuuskutellen ilmaa, isäntä kun viiltää makkarapaketin auki, niin kirsu suorastaan villiintyy juuri ennen kuin koira pomppaa pystyyn ja siirtyy lähemmäs, vanhus tietää sillä se on jo kokenut koira.. ”kohta tulee herkkua”! Mies puhelee koiralle kuin vastarakastunut, kehuu sitä, paijaa ja tottakai lopussa antaa palan nuotiomakkaraa, nostaa repun selkään ja usahtaa jälleen: ”missä kissa?” Koira lähtee liikkeelle ja mies tuumii kiertävänsä läheisen jängän ympäri takaisin autolle, pakkasaamussa kuuluu selvä linnun lentoonlähtö ja pian tasainen hieman käheä haukku kaikuu kankaassa, no johan on markkinat miettii mies, kun suunnistaa ääntä kohden.
Hyvin pian näkyy männyn alaoksalla keikkuva nuori koppelo ja suomenpystykorva puun alla osoittaen kuonollaan tarkalleen oikeaan paikkaan, mies hymyilee ehkä jopa hieman herkistyy tilanteessa, nostaa haulikon poskelle ja pudottaa koppelon koiran eteen. Voi elämä kun vanhaherra oikeen innostuu pudotuksesta, urisee ja purisee, haukkuu vielä varmuudeksi puuhun, kiertää isäntää ja huutaa omalla kielellään ”kato isi, kato isi, minä tämän löysin ja sain” Mies kävelee linnun luokse ja kaivaa puukon tupestaan, tässä vaiheessa koira istuu viereen ja tapittaa tarkkaavaisena ruskeilla silmillään kun mies suolistaa linnun ja nostelee sydämen, maksan ja muut sisäelimet koiran eteen.. koira odottaa ja haistelee niinkauan kunnes ne ovat jäähtyneet ja syö hyvällä ruokahalulla palkintonsa.
Kilometrin jälkeen mies ja koira saapuvat autolle, mies kävelee ja aukaisee ovet mutta koirapa ei tulekaan lähelle, korvat sojottavat sivuille ja se vingahtelee, urisee ja haukahtelee yrittäen isäntää vielä kerran metsään. Mies istuskelee kannolla ja hymyilee, viimein sanoo koiralle tiukalla äänellä ”autoon”, korvat sivuille sojottaen ja sivusilmällä mulkoillen koira pujahtaa auton perään, ei katso miestä kohti edes miehen irrottaessa pantaa ja puhellessa koiralle mukavia, vanhaherra ei tykkää yhtään vallitsevasta tilanteesta.
Mies ajelee kotiin hyvillä mielin, ottaa koiran sisään ja hieroskelee sen lihakset puhellen sille sellaisia tarinoita joita ei moni läheinenkään ihminen kuule koskaan, mies luottaa koiraan ja koira luottaa mieheen kuin peruskallioon. Yhdeksän kuukautta on kulunut viimeisestä metsäreissusta kun koira tekee tavallista enemmän juttua miehen kanssa, käy sylissä, nuolee kättä ja nauttii rapsutuksista.. koira makailee enimmäkseen mutta tiitterän oloisesti liikusekelee hyväntuulisena, tavallista enemmän vain viettää aikaansa isännän seurassa.
Yö saapuu ja mies ja koira painavat päänsä unille, aamun sarastaessa mies huomaa koiran ummistaneen silmänsä viimeisen kerran, hän katselee selkänsä taakse ikään kuin varmistaen että rouva on lähtenyt aamuvuoroon ja lapset kouluun. Mies ottaa parhaan kaverinsa syliinsä, silittelee ja puhelee, muistelee menneitä, katselee kun nuori pentukoira tulee haistelemaan esikuvaansa, laskee häntänsä alas, vingahtaa ja raahustaa omalle paikalleen vinguskellen hiljaa. Pian mies painaa päänsä alas ja hartiat nytkähtelevät hetken, mies kaivaa pihan perälle kuopan, kantaa ystävän sen pohjalle oman vilttinsä päälle sekä nostaa lihaisan luun kaveriksi, lapioi kuopan umpeen ja nytkähtelee vielä vähän aikaa omituisesti, pyyhkii silmänsä ja lähtee varastoon muokkaamaan muistomerkkiä maailman parhaalle koiralle, nuori koira mukana touhuten.
Nuori koira paastoaa kolme päivää, mies muistelee useamman päivän menneitä välillä nauraen itsekseen ja välillä herkistyen niin, että pitää vallan vessaan lähteä. Lopputuloksena äärimmäisiä onnistumisen tunteita, ei itsensä vaan koiransa ilon ja onnistumisten vuoksi, surun tunne menettämisen ja lopullisen luopumisen johdosta, suru muuttuu iloksi kun muistelee asioita ja tapahtumia sekä sitä hyvää ja luottamuksen täyteistä yhteistä aikaa, joka miehellä ja koiralla oli… ja tulisi olemaan, sitä ei kukaan voisi viedä pois.
—
Ati Hast