Vieraskynä: SUSIVALHEIDEN VERKOSTO


TARINA SUDESTA

Seuraava fiktiivinen tarina kertoo sudesta ja ihmisestä. Sen ainekset on poimittu nykyisestä suden ympärillä käydystä keskustelusta. Tarina on oikeastaan keskustelu, jota jossain päin Suomea asustava ihminen käy itsekseen mielessään.

 

 

Suden, sen on paikka erämaassa. Se on niin ruma ettei sitä voi ees kattoo. Vähä niin
kun koiran näkönen mutta ei sinne päinkään. Normaalisti se on ihmisarka ja välttelee
meitä [= ihmisiä]. Vaan kyllä ne liikkuu tuossa meikäläisenkin mailla, jatkuvaan.

Nyt on ollu susien joukossa paljon niitä ihmisiä pelkäämättömiä, täysin
epänormaaleja yksilöitä. Kyllä se röyhkeys ja piittamattomuus paljastuu! Tullaan
pihalle tai sitten tuijotellaan pellon laidalta tai tien poskesta. Häirikkösudet.

On kuitenkin onni että tällänen häirikkösusi voidaan opettaa taas takaisin luonnon
tavoille. Siihen on niitä keinoja, ihmisellä. Metsästyksellä se tehdään. Ja
ehdottomasti, minun mielipide on, ja ilmasen tässä samalla suuren yleisön yhteisen
mielipiteen, että paras tapa onkin lähettää se epänormaali yksilö suoraan luojansa
luo. Vaarana on nyt se, että kehittyy kokonaan uus laji, ihmisten pihoilla viihtyvä
pihasusi. Pihasusi on niin kun häirikkösusi, mutta kumminkin vielä paljon pahempi ja
röyhkeempi.

Kyllä se on koko ihmiskunnan velvollisuus opettaa näitä häirikkösusia. Jos käytetään
pelotuskeinoja suden karkotuksessa, niin sehän toimii niin, että kun se häirikkö on
peloteltu pois, niin se opettaa muille susille mitä ihminen teki. Että ei kannata mennä
sinne, siellä on piru merrassa jos menee. Mutta paremmin menee oppi perille, kun
häirikkö saa suoraan kuulan kalloonsa. Sillon häirikkö ei tietysti enää itse ole
viemässä viestiä yhtään mihinkään, mutta jotenkii kummasti ne paskaturkit sen vaan
vaistoo. Saa tietoonsa. Ei oo oikein minulle olennaista tietää miten se tapahtuu.
Hoitakoot vaan paskaturkit omat asiansa miten lystää!

Pihalle tullessaan tappaa koirat ja muut eläimet. Ja oottaa että lapsen saa napattua.
Vaikka kyllä sille aikuinenkin kelpaa. Ei voi nykyään enää edes lapsia nukuttaa
vaunuissa eikä jättää leikkimään keskenään pihalle. Niin röyhkeiksi ovat muuttuneet.
Ei oo hetken rauhaa eikä lepoa, kun pitää yölläkin kytätä, millon ne röyhkimykset
astuu pihaan pahojaan tekemään. Ennemmin tai myöhemmin susi syö taas ihmisen,
koska näin on tapahtunut todistetusti ennenkin. Puhukoot vaan tietystä susiparista tai
vesikauhusta meikäläisten murhien yhteydessä. Kyllä susi on susi eikä karvoistaan
pääse! Heti kun on tilaisuus, se tappaa.

Tässä on kuitenkii koko ajan pidettävä mielessä se riski, että asiat ei välttämättä mene
kerrasta perille. Sillä minä sitä että paras on tappaa heti eikä muuta viritystä
yrittääkään. Susi on niin tyhmä, karkee ja verenhimonen elukka, että oikeestaanhan se
ei ees opi mitään. Sen ulkonäköhän jo kertoo kaiken. Ei ne nimitykset paskaturkki ja
paskasilmä oo ihan tuulesta temmattuja! Monta sellaista tapausta on tullut tietoon,
että ovat naureskelleetkin, mokomat, yrityksille opettaa kunnioitusta. Kyllä se on
jämpti että ihminen se on ylin kaikista lajeista! Ihan ala-arvosta käytöstä, moinen.

Vaan kyllä ne sudet minusta mahtuu Suomen luontoon, kunhan ovat normaaleja. Kun
ihminen valtaa uusia alueita luonnosta, kun tarttee mihinkä, niin sillon normaali susi
hakeutuu vähin äänin kauemmas erämaahan. Kun erämaa viimen loppuu niin
hävitkööt kun pieru Saharaan! Ei oo normaalia että ne rontit tulee sinne missä
ihminen on metsäkoneen kanssa. Tai käyttävät teitä. Pitäs häipyä heti. Pitäs väistää
ihmistä.

On niitä koiria menny, ihan hirveet määrät, suden suuhun. Hyviä koiria, tällä
metsästyskaudella. Kyllä suden pitäs osata jättää se koira rauhaan, ja tietää että
ihmisen asialla se on siellä. Ihan sairasta. Mutta nythän tilanne tosiaan on äitynyt jo
niin pahaksi, että eipä tuonne metsäänkään enää edes tartte ihmisen mennä. Kun
nämä pirskatin elukat on vallanneet joka paikan.

Mutta normaali susihan se jättää meidän eläimet [ihmisten omistamat koirat, lampaat,
hevoset, naudat ym.] rauhaan, ja samoin metsän hirvet, peurat ja porot. Pienriista,
sekin kuuluu meille, ja toki niille, joille me annetaan.

Ja mitäpä tuota pitäs aatella siitä, kun susi raatelee saaliinsa? Aivan kuvottavaa.
Silkkaa verenhimoa ja raakuutta se on. Vatsa ensin auki ja sitten sisäelimet pihalle!

Vaan tästäpä tulikin vielä mieleen se naurettava juttu siellä Savossa. [Nauraa ääneen]
Omenia syöviä susia! Onko moista nähty? Kyllä tuommosille saa ja pitääkin antaa
kyytiä ja nauraa paskasia, mokomat sudenrötäleet! Jos ei saa riistaa niin kuolkoot
pois, perskuti! Epänormaalit eläjät.

Noh, sudensuojelijat ne vielä väittää että susi on opportunisti. Mikä opportunisti se
on? Hankkikoon ruokansa, hittolainen, mahollisimman vaikeella tavalla. Energiaahan
sillä riittää kun joutaa tuossa pihalla jatkuvasti rötälehtämään!

Me ollaan me ihmiset kuitenkin niitä, jotka ollaan ravintoketjun huipulla. Me sentään
osataan ajatella ja puhua ja käyttää työkaluja. Me sitä keksittiin tuli ja aseet ja kaikki
teknologia ja alettiin myös käyttää niitä.

Vai pitäs meidän hyväksyä suden läsnäolo?

Ja tässä on sitä paitsi vielä monta mutkaa matkassa. Viherpiiperöt, ne peijakkaan
lukelaiset, meidän verorahoillamme kuskaavat susia alueelta toiselle. Ilmiselvänä
todisteena on se, ettei mikään elävä siirry omine jalkoineen useita kymmeniä tai
satoja kilometrejä. Minä en ainakaan kävele yhtään minnekään, kun autokin on
keksitty! Ja ihan oikeesti, tutun tutun tuttu on nähnyt aivan varmasti Luken auton
metsässä ja kun siitä niiden kärrystä päästettiin susi. Niihän ne viranomaiset sanoo,
ettei suden siirtoja tehdä, mutta ne nyt sanoo mitä lystää ja uskoo kuka haluaa.
Minulla on aivan varma tieto siitä, että parhaillaankin tehdään siirtoistutuksia
länteen, ja on niitä tehty idässäkin. Muita todisteita ei tarvita. Ihminen tappo lännestä
kaikki sudet jo aikoja sitten, ei niitä itsestään sinne enää tule.

Ja tutkijat, mikä ihmisryhmä se muka on?! Verorahojen haaskausta! Minä pystyn
tekemään vaikka heti tänä päivänä tutkimuksen niistä ryökäleistä, siis susista. Hmm,
mutta tästäpä tulikin mieleeni, että ehkä pitäs tutkia vähän niiden lukelaistenkin
toimia… Minä sentään tiedän oikeasti jotain asioista, kun asun täällä susien keskellä
ja näen niitä harva se päivä! Nytkin on kolme laumaa muodostumassa heti tuohon

naapuriin. Susista ei tiedetä eikä opita mitään istumalla tietokoneen äärellä. Ja
susilaskelmat, ne on ihan hatusta tempastuja. Kyllä paskasta kerätyn DNA:n voittaa
aina aidot jäljet maastossa.

Muistan vielä sen kerran kun pyysin ”asiantuntevaa” tyyppiä katsomaan selviä suden
jälkiä omalla pihallani. Se väitti niitä jäniksen jäljiksi! Kyllä niitä pirulaisia on minun
laskelmien mukaan jo 30 pelkästään tässä minun tontilla. Suojelijat ne keksii niitä
lukuja, ettei sais tappaa yhtään näitä niiden mielestä sulosia karvaturreja. On kuule
siitä sulosuus kaukana kun törmää oikeeseen elukkaan!

Muuten toinen epäilyksiä herättävä ihmisryhmittymä onkin sitten nämä
kaupunkilaiset. Tuodaan sudet sinne Kehä III:n sisälle niin nähdään, miten se suu
sitten pannaan. Vieläkö uskallatte sitten laittaa lapsenne koulutielle aivan yksin?
Taitas mennä pupu pöksyyn. Ei ne kaupunkilaiset maalla pärjää päivääkään,
hienohelmat. Täällä sentään tehdään oikeita töitä elämisen eteen!

Nyt kun tuli puheeks, niin minen kyllä luota myöskään poliisiin, maa- ja
metsätalousministeriöön, riistakeskukseen enkä mihinkään viranomaistahoon, joka on
tekemisissä susien kanssa. Yksykskakkoseen saa soitella eikä kukaan tule poistamaan
sutta, joka yöllä kävi pihalla. Susi ei tällä kertaa tehnyt mitään, mutta pitääkö oikeesti
odottaa, että se ensin tekee jotain? Ja EU:ssa ne eivät ymmärrä meidän asioita
yhtään. Suojellaan sutta! Siihen kyllä löytyy rahaa. Ihminenhän se ei suojelua
kaipaakaan, niiden mielestä susi on tärkeempi! Kyllä pienen maalla asuvan
suomalaisen turvallisuus, terveys ja tulevaisuus hukkuu Brysselissä ihan muiden
asioiden alle. Meillä paikallisilla se valta pitäis olla.

Sudensuojelijat – niin ja ihan yleistietoonhan kuuluu se, että biologit on näitä – on
vaarallista sakkia. Eivät lepää pyhinäkään. Ne sanovat, että pitäs suojata eläimet
susien varalta. Rakentaa susiaitoja, hankkia laumanvartijakoiria ja koirille liivejä ja
muuta sellasta. Minä sanon että kun niitä ei oo aiemminkaan tarvittu niin ei kyllä
tarvita nytkään! Rekku saa olla pihassa niin kun aina ollukkii, en minä sitä sisälle ota
yhen suden takia. Liiviä en sille laita metsään, se on periaatekysymys. Aitaa ei oo
aikaa pystyttää, enkä minä tuommosista retkuttimista välitä. Ihan höpönlöpön
hommaa! Susivahinkoja ei ollu vanhoina hyvinä aikoina, ja se johtuu ihan puhtaasti

siitä, ettei muuten ollu susiakaan. Minunko tässä nyt pitäs ruveta tekemään kalliita
hankintoja, kun ne eivät oo edes toimintavarmoja? Kyllä se on susi joka väistää!

Suojelijat väittää myös, että susipelko on jäänyt meille saduista, niin kun Punahilkka
ja susi ja Kolme pientä porsasta. Ja ei muuten varmasti oo näin. Oon asunut koko
ikäni maalla, kaikkien vaarojen keskellä, enkä oo ikinä pelänny mitään!

Mutta sutta, sitä on syytä ihan joka ikisen pelätä, sillä sen käytöksessä ei oo mitään
ennustettavuutta tai järkeä! Tämä susipelko, se on paha se. Niin paha, että sille ei voi
tehdä mitään! Suden normaalius, se on nimittäin suhteellista ja petollista. On ihan
vaan ajan kysymys, kun se taas nappaa lapsen [tai aikuisen] pihasta tai tieltä ja syö
sen parempiin suihinsa.

Aiemmin sudet olivat normaaleja. Kyllä siihen jokin syy täytyy olla, kun ovat nyt niin
röyhkeiksi muuttuneet. Nykysusihan on risteytynyt koiran kanssa. Puhtaita susia
meillä ei enää ookaan, kun on vaan vain näitä epäsikiöitä, koirasusia. Ne pitää
poistaa turvallisuuden vuoksi, kaikki, joka ikinen. Hyi hitto minkälaista lajien välistä
sekottumista! Vielä tähän soppaan kun saadaan sakaali mukaan! Mutta onneks jokin
järki löytyy maailmasta, kun tuli laki, että koirasuden saa poistaa luonnosta. Se on
haitallinen vieraslaji. Ja jos ampuu vahingossa ”puhtaan” suden, niin eipä tule
siitäkään enää mitään sanomista!

Kyllä on ihan turha eläin. Voiko olla typerämpää kuin väittää, että susi hoitaa
riistaeläinten kannanhoitoa? Metsästäjien tehtävähän se on. Eihän susi saa edes
hirvikantoja pienennettyä riittävästi. Ja sutta pitää metsästää, ettei niiden kanta
räjähdä käsiin. Ja mitä väliä sillä on, pannaton vai pannallinen, alfa vai ei, naaras
vai koiras, kun kaikkihan ne on samanlaisia susia. Ei sitä kuule jouda katsomaan, kun
siinä on tilanne päällä.

Kyllä se on niin jotta, paras susi on kuollut susi. Ei sudelle pidä antaa mahdollisuutta
tehdä pahojaan ja vastustaa meitä. On parasta varautua ennalta, kaiken varalta, kun
eihän sitä koskaan tiiä. [Korjaa] Tai tietäähän sen, kun on susi kumminkin kyseessä!

Kyllä on saatava jotain tolkkua tähän susipolitiikkaan! Susi on suojeltu ihan piloille!

Ja jos minulta kysytään, niin suden mukana kaikki sudensuojelijat voisivat samalla
mennä hirthen, koska ei niitäkään kaivata! Suojelijoille vois laittaa maksun, jota
saavat maksaa siitä, jos haluavat suden elävän tietyllä alueella, ja voisivat samalla
maksaa myös omasta hengestään, jos pitävät sitä kalliina ja haluavat sen pitää!

 

MITÄ ”TARINA SUDESTA” MEILLE KERTOO?

”Tarina sudesta” ei ole keksimäni vaikka fiktiivinen onkin, vaan olen poiminut sen ainekset aidoista suden ympärillä pyörivistä keskusteluista ja niiden takana piilevistä merkityksistä (esim. raateleva susi on kammottava tappaja ja epäsiisti syöjä). En väitä, että kaikki suden ympärillä käytävä keskustelu olisi tällaista. Tarina sudesta tuo kuitenkin hyvin näkyviin sen, millaisia piirteitä suteen yleisesti yhdistetään. Yksittäisistä piirteistä muodostuu kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tarinasta voi havaita ensinnäkin sen, että vaikka keskustelun aiheena onkin susi, ihminen puhuu koko ajan siitä, miksi hänellä on oikeus halveksia sutta. Oikeus halveksuntaan syntyy siitä, kun susi ei istu ihmisen käsityksiin oikeanlaisesta olemisesta tai kun muut ihmiset eivät toimi siten, kuin heidän pitäisi hänen mielestään toimia. Halveksunta puolestaan johtaa siihen, että halveksutun oikeus elämään on kyseenalainen. Susikeskustelulle onkin ominaista, että ihminen on sokeutunut näkemään sitä, että hän ei ole enää pitkään aikaan – jos edes ollenkaan – puhunut itse sudesta, vaan puhe keskittyy ihmiseen ja ihmisiin sekä ihmisen ja yhteiskunnan välisen suhteeseen.

Puhumme todellisen sijaan symbolisesta sudesta, myytistä, joka edustaa uskomuksiamme, halujamme ja tarpeitamme. Mech (2000b, c) on todennut ”myyttisen suden” olevan niin voimakas mielikuva, että biologiset seikat jäävät usein sen varjoon (Fritts, Stephenson, Hayes & Boitani, 2006, 290). Objektiivisen totuuden sijaan tärkeämpää on se, minkä ihminen valitsee ja mihin hän päättää uskoa (Fritts ym., 2006, 290).

Suteen liitetyn symboliikan valossa näyttää kaikkineen siltä, että ”susi” merkitsee sitä, että sutta ei ole. Sen ei ole hyväksyttyä syödä mitään eikä elää missään. Ihminen näkee suden ainoastaan itsensä kautta. Kyse ei olekaan pelkästään symboliseen suteen liitetyistä yksittäisistä käsityksistä, vaan suoranaisesta valheiden verkostosta. Mitä enemmän suteen liitetään käsityksiä, joilla ei ole totuuspohjaa, sitä syvemmälle painutaan valheiden syviin vesiin. Jotta sudesta päästäisiin eroon, siitä yritetään väkisin tehdä jotain, mitä se ei ole ja millaiseksi sen ei ole myöskään mahdollista tai edes tarpeellista muuttua, ja näin tulee ”perustelluksi” se, että kuollut susi on paras susi. Susi on saanut syntipukin roolin, vaikka sen ainoa synti on elää lajilleen tyypillisellä tavalla.

Valheiden verkostoa suden ympärillä pidetään yllä ”politiikan silmänkääntötempuksi” nimitetyn puhetekniikan avulla. Tämän puhetekniikan susikeskustelussa paljastivat Ratamäki ja Peltola (2018), jotka konkretisoivat sitä avaamalla ”häirikkösuden” ja ”salametsästyksen” taustoja. Silmänkääntötempun avulla puhuja kiinnittää kuulijan huomion poispäin varsinaisista tarpeistaan ja intresseistään. Puhuttaessa häirikkösudesta tai epänormaalista sudesta katse kiinnittyy suden ominaisuuksiin, kesyyntymiseen ja epänormaaliin käyttäytymiseen, vaikka oikeasti yritetään saada hyväksyttävyyttä pyyntilupiin pyrkiville vaatimuksille (ks. myös Lähdesmäki, 2020, 165–167).

Puheen taustalla on pikemminkin huoli susivahingoista ja pelko suden läsnäolosta kuin huoli susikannan tai -yksilöiden terveydestä. Puheenpartta epänormaalisti käyttäytyvistä susista käytetään silloinkin, kun susi käyttäytyy täysin normaalisti mutta ihmiselle mahdollisesti uhkaa aiheuttaen. Myös ”pihassa pyöriviksi susiksi” voidaan leimata susia, jotka vain pistäytyvät tai kulkevat ohi, ja usein vielä yöaikaan. (Ratamäki & Peltola, 2018.) Häirikkösusi-termiä on alettu käyttää 1980- luvulla, kun 1970-luvulla alkaneen suojelun takia susia ei saanutkaan enää tappaa noin vain ”vapaasti” (Lähdesmäki, 2020, 165–166).

Silmänkääntötempun varsinaisista intresseistä ja niiden taustalla vaikuttavista arvoista ja tarpeista puhuminen paljastaa puhujasta inhimillisiä piirteitä ja voi tehdä tästä haavoittuvaisen. Arvojen ja tarpeiden piilottaminen voi olla myös opittu kommunikaation tapa. Jos kuulija ei tiedä joutuneensa silmänkääntötempun uhriksi, hän alkaa vasta-argumentoida, ja ratkaisun sijaan päädytään kiertämään kehää varsinaisen ongelman ympärille. Puhuja voi olla aivan yhtä sokeutunut silmänkääntötempulle kuin kuulijakin esimerkiksi silloin, kun käytetään vakiintuneita sananparsia miettimättä sitä, millaista todellisuuskuvaa ne välittävät (Ratamäki & Peltola, 2018). – Otan silmänkääntötempun vastalääkkeen esille Lopuksi-luvussa.

Susikeskustelu muodostuu suurelta osin juuri vakiintuneiden sananparsien käytöstä ja niiden vasta- argumentoinnista. Itsekin vasta-argumentoin seuraavaksi muutamia näistä opituista sananparsista, mutta pyrin samalla osoittamaan perustelujen avulla sitä, että nämä sananparret ovat tulleet tiensä päähän. Ne edustavat mennyttä aikaa, eivätkä ne ole oikeita puolustuspuheita suden tappamiselle.

Suden tilanne Suomessa ei ole mitenkään ainutlaatuinen (ks. Fritts ym., 2006). Susi ei ole myöskään ainut eläin maailmassa, joka tarvitsee suojelua mutta johon kohdistetaan väärää tietoa, vihaa, epäluuloja sekä pelkoja ja laillista sekä laitonta pyyntiä. Suomesta on pyritty aiemmin hävittämään samankaltaisesti myös esimerkiksi saimaannorppa (ks. Jaakkola, Vuorisalo & Peltonen, 2018). Kuten aiemmin saimaannorpan, myös suden kohdalla ongelmien näennäisenä lähteenä pidetään suojelua ja kannan kasvamista.

 

SILMÄNKÄÄNTÖTEMPPUJEN TAKAA

Tässä luvussa pyrin avaamaan eräitä usein toistuvia susikeskustelun sananparsia, joita esiintyy myös fiktiivisessä tarinassa sudesta. Tarkoituksenani ei ole syyllistää ketään eikä osoitella sormella, kuka on väärässä ja kuka oikeassa, vaan pyrin siihen, että susikeskustelun taustalla oleva saataisiin näkyväksi ja mukaan keskusteluun.

Susi ja sen elinympäristö

Ihmisarka susi esiintyy lähes kaikessa susikeskustelussa, ja siitä on tullut niin tavanomainen puheenparsi, että varsinaisen ihmisarkuuden olemassaolo on jäänyt kyseenalaistamatta. Kaikkialla puhutaan ihmisarkuuden menettäneistä susista kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, että ennen kuin jotain voi menettää, pitää sen ensin olla hallussa. Ihmisarkuuden menettäneen synonyyminä käytetään usein myös röyhkeää sutta.

Ihmisarkuus on ilmiö, jota ei ole vielä tutkittu tarpeeksi, jotta sellaisen voisi todella sanoa olevan olemassa kaikkien susien jakamana ominaisuutena. On totta, että sitä ja metsästyksen avulla tuotettavaa ihmisarkuutta puolustellaan ahkerasti. Erilaisten susipopulaatioiden välillä ja yksilöittäin niiden sisällä esiintyy kuitenkin vaihtelua ihmiskokemusten ja ihmisiin liitetyn pelokkuuden suhteen (Fritts ym., 2006). Suden geenit eivät itsessään sisällä sellaista informaatiota, joka varoittaisi sutta ”luontaisesti” ihmisestä. On myös kyseenalainen ja ristiriitainen väite, että ihmisarkuus olisi metsästyksellä opetettavissa. Jos sitä pystyisi metsästyksellä opettamaan, pitäisi meillä tällä hetkellä olla ihmisarka susikanta. On kohtuutonta odottaa sudelta myöskään sellaista käytöstä, että se yhdistäisi ”luonnostaan” metsähakkuiden myötä metsiin ilmestyvät metsäkoneet, niiden ääni- ja hajumaailman sekä tiet välittömästi ihmiseen ja väistäisi. Susi voi käyttää teitä helpottaakseen liikkumistaan (Fritts ym., 2006, 301), ja metsäkoneet äänineen ja hajuineen sekä hakkuut kiinnostavat varmasti sitä, koska sen ympäristössä on tapahtunut muutos. Suden valttikortteja luonnon selviytymistaistelussa ovat muun muassa sen uteliaisuus, sopeutumiskyky ja rohkeus, mutta ihmiselle ne ovat ongelmia, jotka pitää eliminoida.

Näkemys pelkästään erämaasta suden paikkana on virheellinen. Tämä näkemys perustunee sinällään alun perin sutta ihailevaan myyttiseen näkemykseen, jossa se yhdistetään villiin luontoon. Näkemys on kuitenkin kääntynyt todellisuutta vastaan, koska sen myötä on alettu ajatella, että sudet kuuluisivat vain ja ainoastaan erämaihin. (Ks. Fritts ym., 2006, 300 viittaavat Theberge, 1975 ja Thiel ym., 1998). Lähdesmäen (2020, 148–162) mukaan erämaa suomalaisen suden paikkana alkoi määrittyä 1900-luvun loppupuolella silloin, kun susien vierailut ihmisten asuinalueilla epänormalisoitiin varsinkin lehtikirjoituksissa. Susi on hyvin sopeutuvainen, ja sen elinympäristöt voivat olla myös peltomaisemassa ja jopa armeijan harjoitusalueen läheisyydessä (Fritts ym., 2006, 301 ja mainitut lähteet).

Ihmisen sudelle suomaa marginaalista ja olematonta elintilaa kuvaa hyvin se, että sanonnan mukaan suden paikka ei ole ihmisten pihoilla mutta käytännössä sudet tapetaan kuitenkin korvesta: esimerkiksi kannanhoidollisen metsästyksen aikana vuosina 2015 ja 2016 susien metsästys kohdentui nimenomaan erämaihin (Iivonen, 2016; ks. myös Iivonen 2019). Mikäli susi todella kuuluu ihmisten mielestä Suomen luontoon, niin miksi se ei saa olla erämaassakaan rauhassa? Ja mikäli kannanhoidollisella metsästyksellä pyrittiin lisäämään ihmisarkuutta, miksi sudet kaadettiin sieltä, missä ei ole ihmisiä?

”Ihmiselle vaaraa aiheuttava susi” on käsite, joka vaatii pikaisesti määrittelyn. Sudella on esimerkiksi silmät, joita se käyttää katsomiseen. Pellon laidalla tai tien poskessa tuijottava susi voi olla vaarallinen, mutta pelkällä katseen voimalla susi ei voi tappaa. Pihavierailuja tekevä susi sen sijaan voi etsiä saalista tai muuta ruokaa tai vain kulkea pihan poikki siirtyessään reviirinsä osa- alueelta toiselle. Se voi olla myös nuori tutkimusmatkailija, joka lapsuuden perheestään erottuaan etsii omaa reviiriä ja kumppania tai on tutustumassa reviiriinsä. Suden aikuistuttua ja hankittua kokemusta myös sen tekemät pihavierailut vähenevät (Kojola, Hallikainen, Mikkola, Gurarie, Heikkinen, Kaartinen, Nikula & Nivala, 2016). Pihojen tuntumaan susia houkuttelevat lisäksi
valkohäntäpeurat ja pihaan johtavat soratiet (Kojola ym., 2016).

Susikeskustelussa ja etenkin -uutisoinnissa annetaan kuitenkin usein ymmärtää, että susi tulee pihoille ihmisen takia, saalistaakseen ihmisiä. Hysterian sijaan olisi syytä pohtia sitä, mikä suden vierailussa oikein loukkaa niin paljon, että yksittäisen pihakäynnin jälkeen ollaan valmiita lopettamaan susi, vaikkei se olisi tehnyt pihakäynnillään yhtään mitään. Tyypillisesti susi esitetään ihmisen vihollisena: susi odottaa koko ajan tilaisuutta hyökätä ihmisen kimppuun, se tappaa koiran tai lampaan vain loukatakseen ihmistä ja käy pihakäynnilläkin ihan vain piruillessaan. Ihmiset ja sudet menevät tässä kuitenkin sekaisin. Ehkä kyseessä on enemmänkin omien mielenliikkeiden siirtäminen suteen, koska jos itse ei voi antaa anteeksi ja unohtaa, voi olla vaikeaa käsittää, että
susikaan tekisi niin.

Toisin kuin susikeskustelussa annetaan ymmärtää, pihalla vieraileva susi ei ole mikään uusi tai poikkeuksellinen ilmiö. Esimerkiksi 1800-luvulla susien vierailuja pidettiin Suomessa normaaleina ja tavallisina, vaikkei niitä arvostettukaan (Lähdesmäki, 2020, 135–140). Myös ympäri maailman on tehty havaintoja siitä, että sudet käyttävät pihoja kulkuväylinään tai ruuan etsimiseen, mutta yleensä ne tekevät sen yöllä, kun ihminen ei ole paikalla (ks. esim. Fritts ym., 2006, 300 ja siinä mainitut lähteet; Kojola ym., 2016).

Suden aiheuttamia mahdollisia haittoja on tapana suurennella vetoamalla siihen, että poissa ollessaan sudet eivät aiheuttaneet myöskään ongelmia. Poissaoloa korostamalla taktiikkana on jälleen kiinnittää huomiota suden epänormaaliuteen. Susi metsästettiin lähes sukupuuton partaalle, mutta Lähdesmäki (2020, 59–114) kiistää sen, että susi olisi ollut mistään kokonaan poissa. Myös 1900-luvun alussa susista tai ainakin niiden näköisistä eläimistä tehtiin jatkuvasti havaintoja ympäri maata, ja lisäksi poissaolon puuttumista todistavat myös kaadetut sudet.

Susi ja ihminen

Susi on hankala tapaus, sillä se ei asetu millään ihmisen sille luomiin raameihin. Ihmisen raivosta ja pelosta huolimatta susi kulkee edelleen miten haluaa sekä tappaa koiria ja hirviä. Susi on ihmiselle loukkaus, koska se näyttää kyseenalaistavan ihmisen itselleen hankkiman ja itsestään selvänä pitämän aseman luomakunnan hallitsijuudesta ja ylimmyydestä suhteessa muihin, alempiin lajeihin. Ihmisellä on mielestään kyseenalaistamaton oikeus puuttua siihen, mikä eläin saa elää ja missä, jos ylipäätään saa. (Ks. esim. 1. Moos. 1: 26–28 [1992]; Aaltola, 2013.) Ihmistä on pidetty toisinaan jopa ainoana ravintoketjun huipulla, ja myös susi on haluttu alistaa siinä ihmisen alapuolelle. Mikäli ainut tapa nähdä elävien olentojen olemassaolo on nähdä se valtataisteluna ja kilpailuna, on syytä kuitenkin huomata sellainen näkökulma, että ihminen ei ole ”voitokkain” laji maan päällä: monet bakteerit ovat vieläkin ihmistä vaikutusvaltaisempia (ks. esim. Keto, 2017).

Susi on petoeläin, joka raatelee saaliinsa. Monesti suden raatelun ilmaistaan olevan suorastaan ”brutaalia”. Siinä ei kuitenkaan ole mitään brutaalia, että susi käyttää petoeläimen hampaitaan, jotka on tarkoitettu saalistamiseen ja ruuan paloitteluun. Sellainen ajatus, että suden pitäisi syödä siististi ja hienosti, on esimerkki siitä, kuinka ihminen ajattelee olevansa stereotyyppi, jota muiden lajien pitäisi jäljitellä toimiakseen oikein (ks. myös Aaltola, 2013). Susi ei myöskään tapa huvin ja urheilun vuoksi, vaan se hyödyntää saaliinsa tehokkaalla tavalla jättäen syömättä vain syömäkelvottomat osat (ks. Laaksonen, 2013, 74–77).

Suojautuminen ennakkoon suden tai muiden petojen mahdollisesti aiheuttamilta vahingoilta vaatii ihmiseltä viitseliäisyyttä. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä tätähän ihminen on joutunut tekemään niin kauan kuin on pitänyt eläimiäkin. Myöskään susikannan hoitosuunnitelmassa (2019) esitetyt keinot eivät ole uusia, vaan samaiset keinot tuotiin esille jo vuoden 2005 versiossa. 14 vuoden aikana keinoja ei ole otettu laajasti käyttöön, vaan ihmiselle näyttää olevan tärkeämpää päästä syyttämään sutta eläinten menetyksestä kuin nähdä sitä, että omalla toiminnalla menetyksen olisi saattanut voida estää. Susi on opportunisti, ja se ottaa helpon saaliin, jos sellainen on tarjolla (Pulliainen & Rautiainen, 2019).

Jonkin eläimen määritteleminen turhaksi on todennäköisesti perua ainakin nykyisen metsästyslain pohjalla olevasta vuoden 1868 keisarillisesta metsästysasetuksesta, jossa eläimet jaettiin ”hyödyllisiin otuksiin”, ”vahinkoeläimiin ja ryöstölintuihin” sekä ”muihin otuksiin”. Hyödyllisiä olivat arvostetut riistalajit, kuten hirvi. (Jaakkola, Vuorisalo & Peltonen, 2018, 21.) Jonkin lajin hyödyllisyyttä arvioidaankin yleisimmin ihmisen näkökulmasta. Susi ei juuri hyödytä välittömästi ihmistä, mutta suden elinympäristö sen sijaan hyötyy sen läsnäolosta. Suden kaatamilla haaskoilla ruokailevat monet muutkin metsän asukkaat, kuten ahma, karhu ja korppi. Pohjoisessa naali on suorastaan riippuvainen suurpetojen haaskoista, ja petojen väheneminen Lapista on edesauttanut naalin häviämistä. Laaksonen (2013, 92–93) huomauttaa, että suden kaltaisella huippupedolla on vaikutusta myös kasvillisuuden muutoksiin, sillä sudet voivat muokata kasvinsyöjien runsaussuhteita sekä käyttäytymistä niin, että tietynlainen kasvillisuus runsastuu. Ravintoverkon kytkökset ovat monimutkaisia, ja susi voi vaikuttaa sellaisiinkin eliöihin, joita mikään ei näennäisesti yhdistä petoon.

Susikeskustelussa on tavallista viitata suden tekemiin lapsensurmiin 1800-luvun Varsinais- Suomessa. Tapauksia on tulkittu aiemmin kritiikittömästi lähinnä kirkonkirjojen tietoihin nojaten. Papit kirjoittivat kirkonkirjoihin kuolinsyyksi sen, mitä heille ilmoitettiin tai oman arvionsa mukaisesti, ilman lääketieteellistä kuolinsyyn määrittämistä. Aineistoa laajentamalla useisiin eri lähteisiin ja näiden tietoja vertailemalla Kantinkoski (2017) on kuitenkin havainnut, että eri lähdetietojen välillä esiintyy hyvin usein ristiriitaisuuksia. Vähintään yhdeksässä 22 tapauksesta ei ole poissuljettua, että lapsi saattoikin joutua suden suun sijaan henkirikoksen uhriksi. Tapahtumatietojen mukaan osa lapsista vain yksinkertaisesti katosi. Syy oli joka tapauksessa helppo siirtää ulkopuoliseen, suteen, jota vihattiin jo ennestään ja joka ei voinut puolustautua.

Susipelko on yleensä ennakoivaa, vain ajan kysymys. Jos ihminen pelkää kovasti asioita etukäteen ja paljon todennäköisemmin turhaan kuin aiheesta, hänen elämänsä ei voi olla kovin hyvää ja laadukasta. Oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää mennä eteenpäin ja näyttää mallia myös muille. Monet suden ja ihmisen väliset kohtaamiset ovat luonnon näkökulmasta normaaleja, mutta ihmisen näkökulmasta ne saattavat olla pelottavia ja epänormaaleja. Tieto suden käyttäytymisestä ei lisää tuskaa, vaan sen on mahdollista tuoda monipuolista ymmärrystä ja auttaa pääsemään liioitellun ja vääristyneen pelon yläpuolelle. Pelon kanssa on vaikea elää, mutta itse pelko ei todennäköisesti poistu mihinkään vain poistamalla näennäinen pelon kohde. Asioiden kieltämistä  voi verrata puhumattomuuteen: esimerkiksi monet sodan kokeneet yrittivät suojella jälkipolveaan olemalla puhumatta kipeistä asioista, mutta itse asiassa he siirsivätkin traumansa näille. On tärkeää tulla kuulluksi, mutta niin, että huomioi myös realiteetit.

Susi on oivallinen esimerkki siitä, kuinka asiat lähtevät lapasesta ja kuinka kierrokset kiihtyvät kiihtymistään niin, että viimeinenkin suhteellisuudentaju katoaa. Liittämällä ihmisen omiin vastuukysymyksiin susi annetaan sudesta ulkopuolelle hyvin mustavalkoinen kuva, ja samalla häivytetään oma vastuu taustalle. Esimerkiksi suden poissaolo ei yksinään takaa sitä, että lasta on turvallista nukuttaa ulkona vaunuissa ilman valvontaa. Esittämällä asia näin saadaan kuitenkin pontta omalle pelolle ja peloteltua toisetkin uskomaan kuvaa verenhimoisesta sudesta, joka ei muuta teekään kuin vainoaa ihmistä.

 

LOPUKSI

”Susi” ei ole vain susi, vaikka sen pitäisi saada olla vain susi. Suden ominaisuuksia käytetään jatkuvasti sutta vastaan tavoilla, jotka vähänkään sen biologiasta ja käyttäytymisestä ymmärtävä voi oivaltaa valheelliseksi tiedoksi. Ihmiseltä vaaditaan kriittisyyttä sen valtavan tiedon määrän keskellä, joka meitä ympäröi, ja hänellä on oltava myös halua selvittää asioiden oikea laita. Ennen kaikkea susikeskustelu tuo hyvin esiin ihmismielen toimintaa ja sen pimeitäkin puolia. Haluamme pitää kynsin hampain kiinni jostain, jonka uskomme tai haluamme uskoa olevan totta ja oikein. Näemme todisteiden puhuvan oman näkökulmamme puolesta, vaikka todellisuudessa ne saattavat olla täysin neutraaleja tai puhua jopa sitä vastaan. Susikeskustelun silmänkääntötemppukin on itseasiassa monikerroksinen, koska esimerkiksi tappoihin pyrkivä puhe peittää alleen vielä suuren määrän muutakin huolta, epäluottamusta ja epävarmuutta, mikä ei tappamalla susi häviä minnekään. Mutta ennen kuin näihin asioihin voidaan vaikuttaa, ne tulee tuoda esiin ilman niiden verhoamista sudella.

”Susi” on todella uhka hyvinvoinnillemme. Mutta itse susi ei tee sitä, niin kuin päällepäin halutaan näyttää, vaan ihmistä nakertaa sisältä ihmisyys ja ihminen itse. Ihmisenä olo ei ole helppoa, kun pitää sopeutua ”sosiaalisena eläimenä” moniin eri asioihin, löytää oma paikkansa maailmasta ja ottaa vielä muitakin huomioon. On vaikea hyväksyä ajatusta, että kaikki ei olekaan hallinnassa ja että luontokin voi laittaa kampoihin. Kaiken yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin keskellä ihmisen pitäisi voida kaiken järjen mukaan hyvin, mutta hän ei voi. Vaikka on kaikkea ja koko ajan saa vielä lisää, mikään ei kuitenkaan riitä. Ihminen tarvitsee jonkun, jota syyttää, että hän voi vierittää vastuun ulkopuoliselle ja jatkaa elämäänsä entiseen malliin. Suden hävittäminen ei ole kuitenkaan tie onneen, eikä se täytä tyhjiötä ihmisen sisällä.

Vaikka Punahilkka ja susi -satu ei pelottaisikaan, susikeskustelun epäjohdonmukainen ja ennustamaton susi kyllä sen tekee. Valheiden verkko on kuitenkin avattavissa ja purettavissa. Ensimmäinen seikka, joka tulee ihmisen ja suden hyväksi tehdä, on susitarinoiden tekeminen näkyviksi ja niiden erottaminen todellisuudesta. Uhkaako susi meitä, ja miten se sen ihan konkreettisesti tekee? Mikä terveydessämme, hyvinvoinnissamme, taloudessamme ja lapsissamme meitä oikeasti huolestuttaa? Mitä voimme tehdä sen asian hyväksi, että voimme kokea olevamme turvassa?

Ratamäen ja Peltola (2018) mukaan aidompi ja rehellisempi susipoliittinen puhe syntyy sen pohtimisesta, millaista susien käytöstä voimme sietää ja millaiseen käytökseen täytyy puuttua, miksi ja miten. He jatkavat, että ensimmäinen ehto ristiriitojen ratkaisemiseksi on luottamuksellinen ja tasavertainen dialogi turvallisessa toimintaympäristössä. Toiseksi on tarpeen opetella uusia puhumisen kulttuureja ja tekniikoita. Kohteliasta, rehellistä ja laadukasta intressipuhetta voi ja tulee harjoitella, sillä vain näin voidaan päästä jumiutuneessa keskustelussa eteenpäin ja löydetään ne asiat, joista tulee sopia. Tällöin myös tunteet voivat rauhoittua ja kuilu konfliktin eri osapuolten välillä kaventua.

Onnistunut intressipuhe edellyttää kaikilta osapuolilta joustavaa ajattelutapaa ja avointa mieltä erilaisille näkökulmille. Erilaisia vaihtoehtoja on pystyttävä myös puntaroimaan keskenään. Muutos ei varmasti ole nopea, mutta mahdollinen se on. Susikeskustelu voitaisiinkin nähdä kehityksen mahdollistava areenana tai kontekstina, jossa ihminen voi opetella joustavuutta, tiedon luotettavuuden arviointia, erilaisten mielipiteiden ja ajatusten hyväksymistä sekä myös kohteliasta käyttäytymistä ja tunteiden hallintaa.

 

Maaret Räsänen. 
Kirjoittaja on suden ja oikeudenmukaisuuden puolesta puhuja.

LÄHTEET:

Aaltola, E. (2013). Johdanto: ihminen, eläin vai molemmat? Teoksessa Aaltola, E. (Toim.) Johdatus
eläinfilosofiaan (s. 9–27). Helsinki: Gaudeamus Oy.

Fritts, S. H., Stephenson, R. O., Hayes, R. D., & Boitani, L. (2006). Wolves and Humans.
Teoksessa Mech, L. D., & Boitani, L. (Toim.) Wolves: behavior, ecology, and conservation (s.
289–316). Chicago: University of Chicago Press.

Iivonen, L. (2016). Mistä Suomi tappoi sutensa – Erämaista. Blogi. Noudettu 16.1.2020 osoitteesta

Mistä Suomi tappoi sutensa – Erämaista

Iivonen, L. (2019). Tapakasvatusta tappamalla? Noudettu 16.1.2020 osoitteesta

Tapakasvatusta tappamalla?

Jaakkola, M., Vuorisalo, T., & Peltonen, L. (2018). Saimaannorppa ja ihminen. Helsinki: Into
Kustannus Oy.

Kantinkoski, S. (2017). Riven av vark – suden raatelema. Pohdintoja Varsinais-Suomen
susisurmista 1800-luvun lopulta. Lyhennelmä Turun yliopiston kulttuurihistorian aineopintojen
esseestä 11/2017. Noudettu 25.1.2020 osoitteesta https://tapiolary.com/?p=1978

Keto, S. (2017). Miten suhtautua toisiin? – Eli miksi kilpailu ja hierarkiat ovat empatian esteenä.
Teoksessa Aaltola, E., & Keto, S. (Toim.) Empatia. Myötäelämisen tiede (s. 205–248). Helsinki:
Into Kustannus Oy.

Kojola, I., Hallikainen, V., Mikkola, K., Gurarie, E., Heikkinen, S., Kaartinen, S., Nikula, A., &
Nivala, V. (2016). Wolf visitations close to human residences in Finland: The role of age, residence
density, and time of day. Biological Conservation, 198, 9–14.

Laaksonen, M. (2013). Susi. Helsinki: Maahenki Oy.

Lähdesmäki, H. (2020). Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin
tutkimuslaitoksen julkaisuja 127. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pulliainen, E., & Rautiainen, L. (2019). Suomalainen susi. Helsinki: Minerva Kustannus Oy.

Ratamäki, O., & Peltola, T. (2018.) Susipuheen silmänkääntötemput – ja miksi ne kannattaa
paljastaa. Itä-Suomen yliopisto: CORE-hankkeen blogi. Noudettu 21.1.2020 osoitteesta
http://www.collaboration.fi/2018/11/23/susipuheen-silmankaantotemput-ja-miksi-ne-kannattaa-
paljastaa/

Suomen susikannan hoitosuunnitelma. (2019). Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 24.
Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. Noudettu 10.1.2019 osoitteesta
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161865/MMM_2019_24.pdf?sequence=1
&isAllowed=y