RIVEN AF VARG – SUDEN RAATELEMA


Pohdintoja Varsinais-Suomen susisurmista 1800-luvun lopulta

Teksti on lyhennelmä Turun yliopiston kulttuurihistorian aineopintojen esseestä 11/2017.

 

Susipelko elää ja voi hyvin Satakunnassa.

”Susipelko vaikuttaa selvästi lapsiin ja nuoriin.”

”Kymmenisen vuotta sitten täällä sai kuljeksia pihoissa ja metsässä pelkäämättä susia.”

”Susi ja sen näkeminen, sekä jälkien pihapiiriin ilmestyminen aiheuttaa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta kylässä jossa naapurit eivät ole huutomatkan etäisyydellä, katulamput eivät valaise ympäristöä eikä lasten koulumatkat ole valaistuja…”

Metsälenkitkin koiran kanssa ovat vähentyneet, koska ei voi ottaa riskiä susien kohtaamisesta metsässä ja mielelläni en lähde metsään yksin koiran kanssa.”

”Olettaisin jo tähän päivään mennessä kaikkien ymmärtävän sen pelon tunteen, joka on sekä aikuisella, joka joutuu laittamaan lapsen maaseudulla pimeässä liikenteeseen kävellen kuten myös kyseisellä lapsella…”

”Nuorimmainen lapsista pelkää niin paljon, että susipainajaiset ovat tulleet hänen uniinsa.”

 

Edellä olevat lainaukset ovat autenttisia otteita Suomen riistakeskus Satakunnalle 21.1.2017 osoitetusta metsästyslain 41a§, 1 momentin, 3 kohdan mukaisesta poikkeuslupahakemuksesta sudelle (Anon. 1.2.2017). Lainaukset ovat hakemuksen liitetiedostoina olevia lausuntoja, joita on yhteensä 16 kappaletta eri kyläyhdistyksiltä, harrasteseuroilta ja yksityisiltä henkilöiltä. Yhteistä näille kaikille hakemuksen liitteille on, että niissä jokaisessa kerrotaan ihmisten pelkäävän sutta.

Sutta siis pelätään. Sen olemus ja ulkonäkö muistuttavat meille niin tuttua koiraa, mutta eläimenä susi on meille edelleen vieras, metsän kaukainen peto, jonka paikka on ja tulee olla ”saloilla” ja jonka kohtaaminen saa ihmisen tuntemaan olonsa turvattomaksi. Suteen liitetään usein hyvin inhimillisiäkin adjektiiveja kuvailemaan sen luonnetta ja piirteitä: verenhimoinen, juonitteleva, kostonhaluinen, vaaniva, kyltymätön ja röyhkeä. Harvoin suteen liitetään kuitenkaan mitään positiivista. Vaikka tietomme ja luonnontuntemuksemme on avartunut sitten 1800-luvun, herättää susi edelleen suoranaista kauhua ilmestyessään ihmistoimintojen tuntumaan.

Susikeskustelua nettifoorumeilla seuraava ei voi välttyä näkemästä ennustetta ensimmäisestä ihmisuhrista. Ilmiö on ”vain ajan kysymys”. Itse asiassa kyseessä ei ole pelkästään 2000-luvulle ajoittuva ilmiö, vaan kysymys on liikkunut susiretoriikassa jo 60-luvulta lähtien: ”Susille rauhoitusta puuhaavien tulisi muistaa, että viime vuosien aikana on ainakin kahdesti pikkulasten turvallisuus ollut vaarassa heitä seurailleiden susien vuoksi.” Lainaus on peräisin Pohjois-Karjalan riistapäällikön Mikko Rantasen mielipidekirjoituksesta sanomalehti Karjalaisessa 2.8.1968 (Mäensyrjä 1974, s. 220).

Miksi sutta pelätään? Enemmän kuin itse sutta, näytämme pelkäävän mielikuvaamme sudesta. Mielikuva sudesta on muodostunut lähes eskatologiseksi pahuuden perikuvaksi. Mielikuvan syntyyn ei välttämättä ole vaikuttanut itse eläimen näkeminen, tai siihen tutustuminen, vaan suden oletettu 1800-luvun lopulta peräisin oleva historia, jonka taakkaa nykysusi edelleen kantaa.

Kun korostetaan susien vaarallisuutta, palataan tavanomaisesti 1880-1881 Varsinais-Suomen lastensurmiin. Tuolloin on lähes kahden vuoden ajalta merkitty kirkonkirjoihin yhteensä 22 suden tappamaa lasta. Tapahtumatietojen selvittelyä helpottaa myös se, että tuolloin sanomalehdet yleistyivät ja tiedon kulku nopeutui, joten kirkonkirjat eivät ole ainoa dokumentti johon nojata. Kirkonkirjoihin on ympäri Suomen merkitty suden tappamiksi kaikkiaan 175 henkilöä ikäihmisistä imeväisiin alkaen vuodesta 1710. (Lappalainen 2005, s. 156-160).

Kotimaisesta kirjallisuudesta kolme teosta käsittelee Varsinais-Suomen tapahtumia riittävässä laajuudessa, joten olen ottanut ne työni lähdeaineistoksi. Ensimmäinen Varsinais-Suomen lastensurmia käsitellyt teos on toimittaja Pentti Mäensyrjän 1974 kirjoittama ”Hukka huutaa”. Seuraavana aihetta käsitteli Jouko Teperi kirjassaan ”Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla”. Kirja on ilmestynyt 1977. Uusin susisurmiin paneutunut kirja on dosentti Antti Lappalaisen: ”Suden jäljet” vuodelta 2005, joka on aineistonsa suhteen myös kriittisin. Varsinaista tieteellistä julkaisua aiheesta ei ole tehty, joskin tapahtumat on sellaisenaan hyväksytty ilman analyysiä Norsk institutt for naturforskning julkaisussa: The fear of wolves: A review of wolf attacks on humans, 2002. Suomea laajassa tutkijajoukossa edusti Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen suurpetotutkija Ilpo Kojola. (Linnell ym. 2002)

Tappoiko susi Varsinais-Suomessa 22 lasta 1800-luvun lopulla? Entä millainen aineisto kuolinsyyselvittelyyn ovat kirkonkirjat? Ovatko puolestaan sanomalehtien tiedot luotettava lähdeaineisto tapahtumien arviointiin? Näitä kysymyksiä pohditaan seuraavassa tekstissä.

 

screenshot.14-12-2017 19.17.14Kirkonkirjat susisurmien lähdeaineistona

Vuonna 1686 annettiin kirkkolaki, jossa seurakuntia velvoitettiin pitämään luetteloa ”majasta majaan ja talosta taloon”. Käytännössä tämä tarkoitti, että Isak Rothoviuksen 1628 antama kehotus kirkkoherroille pitää ”pöydällään kirkonkirja, jonka mukaan voitaisiin toimia”, vahvistettiin lailla. Käytäntö loi pohjan Suomen nykyiselle väestötietojärjestelmälle. (Anon, Tilastokeskus) Papit siis merkitsivät kirkonkirjoihin kuolleet, kastetut, vihityt, muuttaneet ja rippikirjoihin henkilöt järjestettiin talouksittain siten, että heidän asemansa ilmoitettiin suhteessa talon tai talonosan isäntään. Piikatytöstä oli tärkeämpää tietää hänen isäntänsä kuin hänen tarkka syntymäaikansa.

Väestökirjanpito tuli kokonaisuudessaan valtion tehtäväksi vasta vuonna 1999. Väestörekisterikeskus perustettiin 1968 ja siviilirekisteri perustettiin seurakuntaan kuulumattomia varten 1919 (Anon: 2016). Seurakunnat ja papisto olivat siis vuosisatojen ajan vastanneet Suomen väestökirjanpidosta.

Kuolleiden ja haudattujen luetteloon merkittiin kuolin- ja hautauspäivä, vainajan nimi, ikä, sosiaalinen asema ja asuinpaikka. Kuolinsyitä alettiin merkitä luetteloihin 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuolinsyy oli usein papin tai omaisten määrittelemä. Kuolinsyyn toteaminen siirtyi lääkärien tehtäväksi niinkin myöhään, kuin 1935 (Anon 2017). Papilla ei ollut lääketieteellistä koulutusta, joten kuolinsyiden nimeäminen onkin ollut varsin kirjavaa: ”nervfeber”, eli hermokuume saattoi tarkoittaa esimerkiksi lavantautia tai pilkkukuumetta, ”styng”, eli pistokset oli mahdollinen keuhkokuumeen tai keuhkopussintulehduksen oire. Kuolinsyy saattoi olla myös ”ålderdom och bräcklighet” eli vanhuuden ”raihnaisuus” tai ”vanhuudenheikkous”. Kuolinsyyn kuvaus olikin papin kirjaamana usein lähinnä vain oireenkuva (Anon 1986).

Päivi Happonen tarkastelee väitöskirjassaan ”Kaksi todellisuutta? Kirkonkirjat ja henkikirjat Sortavalan kaupungin väestöllisen profiilin kuvaajina 1800-luvun alusta vuoteen 1940”, kirkonkirjojen ja muiden väestötietojärjestelmien yhteneväisyyttä. Tutkimuksesta käy ilmi, että esimerkiksi väestötietojärjestään on merkitty syntyneiksi henkilöitä, joita kirkonkirjoista ei löytynyt ja vastaavasti vihittyjä löytyi kirkonkirjoista, mutta ei henkikirjoista. Happonen toteaakin sivulla 17 seuraavaa: ”Suomalaisissa väestöhistoriallisissa tutkimuksissa ei ole systemaattisesti analysoitu lähteiden luotettavuutta.” Oheinen kirkonkirjojen lähdekritiikki puuttuu kokonaan sekä Mäensyrjän, että Teperin kirjoista. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä kumpikaan mainituista kirjoista ei ole tieteellinen esitys. Toisaalta dosentti Antti Lappalaisen olisi kuvitellut pureutuvan kirjassaan lähdeaineiston luotettavuuden analysointiin. Lappalainen on selvästi pitänyt kirkonkirjoja luotettavana lähteenä, joskin hän mainitsee ettei ”haudattavien kuolinsyitä kirjoittaneita pappeja voida rinnastaa lääketieteellisen koulutuksen saaneisiin asiantuntijoihin.” Epätarkkuuksia siis kuolinsyiden tilastoinnissa on, tosin Lappalainen päätyy varsin subjektiiviseen päätelmään: ”Suden tappoteko on kuitenkin aina ollut ihmisten kokemuspiirissä niin poikkeava tapahtuma ja uhrin kuoleman aiheuttaja todisteiden tai jälkien perusteella niin selkeä, ettei epäilyihin jäänyt aihetta.” (Lappalainen 2005 s. 13-14.)

Vielä hämmästyttävämpi on Kojolan (Linnell ym.2002) täysin kritiikitön suhtautuminen Norsk instituutin tutkimuksessa käyttämänsä aineiston, eli kirkonkirjojen dokumentointiin. Mitään analyysiä tai kriittistä tarkastelua lähdeaineistosta ei tutkimuksessa ole esitetty. Mikäli edellä esitetty otetaan huomioon, ei kirkonkirjoja voida pitää täysin kritiikittömästi luotettavana dokumenttina sen suhteen mitä kuolinsyiden ilmoittamiseen, toteamiseen ja kirjaamiseen tulee. Enemmänkin kirkonkirjojen dokumentointia voi ja tulee pitää papin tai omaisten käsityksenä tai ilmoituksena siitä, mitä oli tapahtunut.

Useiden päivien jälkeen löytynyttä ruumista on voinut syödä monikin eläinlaji sekä linnuista, että nisäkkäistä. Niin ikään esimerkiksi suden ja koiran jälkien erottaminen toisistaan ei ole aina kovin yksiselitteistä. Kainuussa järjestettiin 2008 suurpetolaskenta, jonka aikana noin puolet suden jäljiksi määritetyistä jäljistä osoittautui tarkastuksessa ilveksen tekemiksi (Siira ym. 2009 s. 16). Myös Lappalainen mainitsee tunnistamisen vaikeuden kertoessaan Alexander Hintzen saapumisesta senaatin valtuuttamana 1880 joulukuussa Varsinais-Suomen susia tappamaan. Susien löytyminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi ja Hintze lupasikin suden jäljistä viiden markan löytöpalkkion. Ilmoituksia tuli runsaasti, mutta yksi toisensa jälkeen ne osoittautuivat poikkeuksetta ketun tai ilveksen jäljiksi (Lappalainen 2005, s. 86-87).

 

screenshot.14-12-2017 19.24.51Varsinais-Suomen lastensurmien kirjava lähdeaineisto

Venäjältä kutsuttu lukasi, eli sudenmetsästäjä Ivan Paklja ampui 2.1.1882 vanhan naarassuden Valpperin kylän lähellä, Nousiaisissa. Tätä naarasta ja myöhemmin torppari Matti Hillbergin ampumaa urosta pidettiin Varsinais-Suomen lasten surmaajina. Myöhemmissä aineistoissa Varsinais-Suomen lastensurmien tekijänä pidetään nimenomaisesti vanhaa naarasta. Susien aiheuttamat surmat päättyivät marraskuussa 1881 näiden yksilöiden ampumiseen, mutta susien tappaminen sitä vastoin jatkui. Tavoitteena oli yksiselitteisesti hävittää susi Suomesta ja tässä tavoitteessa miltei onnistuttiin.

Kirkonkirjojen lähdetietojen mukaan susi tappoi Varsinais-Suomessa yhteensä siis 22 lasta vuosina 1880-1881. Ensimmäinen surma tapahtui tammikuussa 1880 ja viimeinen marraskuussa 1881. Lumipeitteisenä aikana, jollainen voidaan katsoa olevan marraskuusta maaliskuulle, tapahtui yhteensä kaksi surmaa. Pääasiallinen surmakuukausi oli lokakuu, johon ajoittui yhteensä viisi menehtymistä. Toisaalta joulukuussa, helmikuussa ja maaliskuussa yhtään lasta ei ilmoitettu joutuneen suden surmaamaksi. Tämä on merkityksellistä siinä suhteessa, että susilauman ravinnontarve on loppusyksystä talveen suurimmillaan pentujen vartuttua lähes aikuisten kokoon. Toisaalta ulkoleikit, pimeä vuodenaika, kylmyys ja paimenessa olon tarve lienevät pitäneet lapset pitkälti sisätiloissa.

Suden aiheuttamia kuolemia oli vuonna 1880 yhteensä yhdeksän, joista valtaosa tyttöjä, kaikkiaan seitsemän ja poikia kaksi. Seuraavana vuonna 1881 surmat keskittyivät poikiin, yhteensä poikia menehtyi nyt kymmenen ja tyttöjä kolme. Kaikkiaan susi tai sudet tappoivat vuonna 1881 yhteensä 13 lasta. Poikien keski-ikä oli 6,2 vuotta ja tyttöjen 5 vuotta. Vanhin lapsista oli iältään 10 vuotias tyttö ja nuorimmat kaksivuotiaita, sekä tyttöjä, että poikia. Surmattujen lasten keski-ikä oli 5,6 vuotta, joten pojat näyttivät joutuneen uhreiksi keskimääräistä vanhempina ja tytöt hieman nuorempina.

Surmat keskittyivät Varsinais-Suomessa noin 2000 neliökilometrin alueelle, mikä on tämän päivän susireviirin laajuutta ajatellen noin kaksinkertainen. Ajallisesti kaksi surmaa ei sovi yhden suden tekemäksi, sillä 6.10.1880 menehtyi Ida Eufrosynentytär (4 vuotta) Paimiossa ja seuraavana päivänä Serafina Granfors (5 vuotta) Laitilassa. Matkaa paikkakuntien välille tulee 85 kilometriä, mikä kertoo siitä, että kyseessä ovat olleet eri eläimet. Lastensurmat painottuivat Nousiaisiin ja Mynämäelle, joissa oli yhteensä yhdeksän uhria.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki lapset olivat torpparien, itsellisten ja vuokraviljelijöiden lapsia. Vain yksi talollisen lapsi, kaksivuotias Konrad Åkerman päätyi suden surmaamaksi heinäkuussa 1881. Ida Eufrosynentytär oli avioton lapsi ja lokakuussa 1880 menehtynyt Paul Grönroos oli torpparinlesken poika. Pääsääntöisesti lapset ovat olleet muiden lasten seurassa: leikkimässä ulkona, marjastamassa, hevosta hakemassa ja yksi lapsista, 7 vuotias Kaarle Forsström Mynämäeltä paimenessa. Yhden lapsista susi on hakenut eteisestä ja kaksi on ollut äidin lähellä, yksi lapsista aikuisten joukossa. Huhtikuussa 1880 surmansa saaneesta Maria Tapomäestä löydettiin vain hame ja toinen kenkä, toukokuussa kuolleesta 3 vuotiaasta Amanda Latvalasta ”vaatteenrääpäleitä” ja 4 vuotiaasta Matilda Heikkilästä, jonka susi tappoi huhtikuussa 1881, löytyi niin ikään ”muutamia riepuja”. Hevosta haasta hakemassa olleesta 9 vuotiaasta Mauri Leppäojasta löydettiin myöhemmin jalkineet ja myssy. Pojan ilmoitettiin kuolleen suden tappamana Nousiaisissa kesäkuussa 1881. Tilallisen pojan Kondrad Åkermanin jäljiltä löydettiin heinäkuussa kenkä, sukka ja vähäisiä jäännöksiä. Kirkonkirjojen mukaan elokuussa suden surmaamaa 8 vuotiasta Matilda Savenia ei haudattu, mutta lääninhallituksen dokumenttien mukaan ruumis olisi löytynyt. Kesäkuussa 1881 Mynämäellä menehtynyt 4 vuotias torpparinpoika Kustaa Niittumaa oli haudattu ehjänä suohon, samoin Karjalassa myöhemmin elokuussa kuollut 5 vuotias Gustaf Nummelin oli peitetty sammalilla. Näiden tapausten tapahtumakuvausten osalta voidaan yhtäläisesti esittää myös, ettei henkirikoksenkaan mahdollisuutta voida poissulkea.

Lähdeaineistossa esiintyy muutamien tapausten osalta suuria ristiriitoja. Edellisessä kappaleessa mainittiin jo Matilda Savenin tapaus, josta ei kirkonkirjoista löydy hautausmerkintää. Tämän seikan tuo esiin dosentti Lappalainen, mutta muuta lähdekriittisyyttä ei hänen kirjastaan löydy. Mäensyrjä on koonnut Varsinais-Suomen kuolemantapaukset Satakunta-lehdestä, joka ilmestyi Porissa. Kaikkia lehden ilmoittamia susisurmia ei löydy kirkonkirjoista, kun taas Lappalainen on oman aineistonsa varmentamiseksi etsinyt sanomalehtiuutiselle vahvistuksen kirkonkirjoista. Lappalaisen käyttämä sanomalehtiaineisto on monipuolisin ja käsittää artikkelit seuraavista lehdistä: Sanomia Turusta, Morgonbladet, Päijänne, Suomen Wirallinen lehti, Huvudstadsbladet, Östra Finland ja Oulun lehti. Teperi taas käyttää pääsääntöisesti lähteinään Sanomia Turusta sekä Huvudstadsbaldetia.

Uutisoinnin ristiriitaisuus nousee esiin useissa tapauksissa. Teperi kertoo Ida Eufrosynentyttären olleen paimenessa, Lappalaisen mukaan lapsi oli viety aikuisten joukosta ja lapsesta löytyneen vain jäännöksiä. Mäensyrjä puolestaan kertoo Idan ruumiin olleen muutoin ehjä, vain sisälmykset oli syöty. Paul Grönroosin Teperi ilmoittaa menehtyneen marraskuussa, kirkonkirjojen mukaan poika kuoli lokakuussa. Lappalaisen mukaan 4 vuotiaasta Matilda Heikkilästä löydettiin luita, Teperin mukaan vain muutamia riepuja. Hevosta hakemassa olleesta Mauri Leppäojasta Lappalainen kertoo löydetyn jalkineet ja myssyn, Teperin mukaan ei jälkeäkään ja Mäensyrjän mukaan puukengät, suitset ja verisiä vaatteita. Kustaa Niittumaa, 4 vuotta Mynämäeltä oli Teperin mukaan kätketty ehjänä suohon, Lappalaisen mukaan pojasta oli suossa osia ja Mäensyrjä käyttää tekstissään monikkomuotoa ilmaisten pojan olleen ”useassa suossa”. Gustav Nummelinia ei Teperin ja Mäensyrjän käyttämien lähteiden mukaan löydetty, kun taas Lappalainen kertoo pojan olleen löydettäessä peitetty sammalilla. Viimeinen suden tappama lapsi, 5 vuotias Kalle Grönroos Vahdolta menehtyi marraskuussa 1881. Poika löydettiin Lappaisen mukaan keskiruumis raadeltuna, Mäensyrjän mukaan poikaa oli purtu keskiruumiiseen, mutta muutoin lapsi oli ollut ehjä.

Tapahtumatietojen kirjavuus selittyy osaksi aikakauteen liittyvällä tiedonkulun hitaudella. Toimittaja ei tietenkään ole voinut soittaa torppaan tai lähettää sähköpostia varmistaakseen tapahtumatiedot. Tietojen saannin suhteen toimitus oli paikallisen kirjeenvaihtajan varassa ja tiedot tapahtumista päivittyivät hitaasti, jolloin uutisointiin saattoi hyvinkin sisältyä poikkeavia tietoja, jopa ristiriitaisuuksia. Osittain sanomalehtilähteet ovat kuitenkin samoja, joten myös myöhempää tulkinnanvaraisuutta ilmenee etenkin Teperin ja Lappalaisen kirjoissa. Itse asiassa tulkinnanvaraisuus ilmenee jo lähdeaineiston valinnoissa: minkä lehden uutisointiin kirjoittaja on päätynyt ja miksi. Lähdeaineistonsa valintaa kukaan kirjoittajista ei yksiselitteisesti perustele.

 

screenshot.14-12-2017 19.26.05Henkirikoksen mahdollisuus

Lastensurmien tapahtumatiedoissa on suuria epätarkkuuksia. Toki ruumiin löytötiedot voivat vaihdella sen mukaan, onko lehti ehtinyt mennä jo painoon ja tieto lapsen löytymisestä on jäänyt päivittymättä. Osa lapsista yksinkertaisesti katosi, jättäen etsijöilleen vain muutamia vaatekappaleita. Muutama lapsista oli peitetty tai haudattu lähes koskemattomina. Yleisesti ottaen susi ei juurikaan peitä tai kätke saalistaan, joten ruumiin suohon hautaaminen tai sammalilla peittäminen on sudelle hyvin epätyypillistä käytöstä. Samoin epätyypilliseltä vaikuttaa lapsen vieminen talon eteisestä. Susi ei mielellään hakeudu sisätiloihin, toisin kuin esimerkiksi koira.

Kaikkiaan lastensurma-aineistosta nousee esiin vähintään yhdeksän tapausta, joissa ei voida sulkea henkirikoksenkaan mahdollisuutta pois. Tätä mahdollisuutta kukaan kolmikosta Lappalainen, Teperi ja Mäensyrjä ei käsitellyt kirjassaan. Ensimmäinen näistä epäselvistä tapauksista on kolmas suden tappamaksi ilmoitettu Maria Tapomäki Nousiaisista, iältään kuusi vuotta. Lasta ei koskaan löydetty, vain hame ja toinen kenkä löytyivät. Toinen erikoinen tapaus on kolmevuotias torpparintytär Amanda Latvala, jonka susi vei pihasta ja jonka jäännöksiä ei ”muutamia vaatteenrääpäleitä” lukuun ottamatta koskaan löydetty. Kolmas on Matilda Heikkilän tapaus toukokuussa 1881, jonka jäänteiden osalta on selviä ristiriitoja. Seuraavat epäselvät tapahtumatiedot annetaan 9 vuotiaasta Mauri Leppäojasta Nousiaisista ja 4 vuotiaasta Kustaa Niittumaasta Mynämäeltä. Niin ikään epäselviksi jäävät tapahtumatiedot Juhani Matinpojan menehtymisestä Nousiaisissa heinäkuussa 1881. Lappalaisen mukaan poika oli tulossa vierailulta setänsä luota ja katosi matkalla, Mäensyrjä ja Teperi kertovat pojan lähteneen vastaan kotiin palaavaa äitiään. Myös tilallisen pojan Konrad Åkermanin tapaus on erikoinen, susi vei maskulaisen pojan heinäkuussa kello 15 aikaan eteisestä. Matilda Savenin kuolemaan Laitilassa elokuussa 1881 liittyvät ristiriitaisuudet kirkonkirjoissa ja lääninhallituksen asiakirjoissa hautausmerkintä puuttuu, mutta lääninhallituksen mukaan ruumis olisi löydetty. Elokuussa 1881 menehtyneen viisivuotiaan Gustav Nummelinin susi ”vei miltei äidin käsistä” ja lapsen ruumis oli peitetty sammalilla.

Epäselvistä tapauksista kolme keskittyy Nousiaisiin, yksi Mynämäelle ja kaksi Karjalan kylään. Edellä esitellyissä yhdeksässä tapauksessa lasten keski-ikä on 5,3 vuotta. Vanhin lapsista on 9 vuotias poika Mauri Leppäoja ja nuorin 2 vuotias tilallisen poika Konrad Åkerman.

Syntyvyys oli Suomessa suurimmillaan 1870-1890 luvuilla. Myös lapsenmurhat olivat yleisiä, etenkin maaseudulla. Ne olivat rikosoikeudellisesti huomattava ilmiö aina 1700-luvulta 1900-luvun puoliväliin saakka ja naisten suorittamista rikoksista nimenomaisesti tyyppirikos (Hietikko 2003 ja Saarimäki 2005). En tietenkään väitä kaikkien suden surmaamiksi merkittyjen Varsinais-Suomen lasten joutuneen vanhempiensa tekemän henkirikoksen kohteeksi. Muistutan kuitenkin, että sellainenkin mahdollisuus oli olemassa, eikä lapsenmurha ilmiönä ollut 1800-luvun lopun suomalaisessa agraariyhteiskunnassa kovinkaan poikkeuksellinen tapahtuma.

Edellä esitettyyn nojaten on perusteltua tässä tapauksessa kyseenalaistaa kirkonkirjojen dokumenttiarvon todenperäisyys. Papisto merkitsi tapahtumatiedot ilman lääketieteellistä diagnosointia, vanhempien ilmoitukseen, tai omaan arvioonsa perustuen. Samaa käsitystä tietojen epävarmuudesta tukee lehdistön uutisoimien tapahtumatietojen epämääräisyys huomioiden osassa tapauksista suden äärimmäisen poikkeuksellinen käytös. Osa lapsista yksiselitteisesti katosi. Ainoa looginen johtopäätös Varsinais-Suomen lastensurmista 1880-1881 on se, että tosiasiallisesti tapahtumia ei voida vahvistaa, saati kumota. Kirkonkirjojen ja toisaalta sanomalehtiartikkelien dokumentit jäävät elämään ajan kuvina, mutta sitä, tappoiko susi tuolloin kaikki 22 lasta, yhtään lasta tai jotain siltä väliltä, jää vaille lopullista varmuutta.

 

Case Puumala 1932

Helsingin Sanomat uutisoi 1.3.1932 seuraavaa: ”Susi söi tyttösen. Puumalan Uikkaalassa tapahtui äskettäin mitä järkyttävin murhenäytelmä erään pienen lapsen joutuessa suden raadeltavaksi ja syötäväksi. Mainittu lapsi, 6 vuotias tyttönen….Muudan henkilö nimittäin löysi sen maantien varrelta, jota tyttönen kotiin palatessaan oli kulkenut, lihojen ja luiden jätteitä sekä verentahrimia vaateriekaleita…” Uutinen levisi nopeasti ja sen julkaisivat ainakin Uusi Suomi, Karjala-lehti sekä Österbåtniska tidningen.

Kyseinen uutinen alkoi elää oma elämäänsä 2000-luvulla. Se kiersi lukuisia nettifoorumeita, susi-iltoja, mielipidekirjoituksia ja Helsingin Sanomat kirjoitti lähes täsmälleen 81 vuotta myöhemmin 2.3.2013 seuraavan oikaisun koskien neljä päivää vanhaa artikkeliaan: ”Keskiviikkona 27. helmikuuta sivulla C 3 kerrottiin, että susi tappoi ihmisen Suomessa viimeksi 131 vuotta sitten, vuonna 1882. Helsingin Sanomien uutisen mukaan (1. 3. 1932) susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932.”

12743760_1057706840958231_4206662090859744644_nToimituksen olisi kuitenkin kannattanut tarkistaa ainakin oheinen Uuden Suomen 5.3.1932 tekemä oikaisu alkuperäiseen Puumalan surmauutiseen ennen 2013 ”oikaisutekstin” päästämistä valtakunnanverkkoon: ”Puumalan susijuttu perätön. Sanomalehdissä näkynyt uutinen, jossa on kerrottu, että sudet olisivat syöneet 6 vuotiaan tytön Puumalassa, lienee kaikkea perää vailla. >Savonmaa< on tiedustellut asiaa Puumalan viranomaisilta, jotka ovat ilmoittaneet, että Puumalassa ei tällaisesta tapahtumasta tiedetä mitään, eikä viranomaisille ole tehty minkäänlaista ilmoitusta, joka vahvistaisi uutisen todenperäisyyden.” Helsingin Sanomien ”oikaisu” lähes päivälleen 81 vuotta myöhemmin jäi siis ”ankaksi”.

Edellä oleva esimerkki osoittaa, miten kiinnostava aihe vuosikymmenien, jopa vuosisatojen takaiset suden aiheuttamat ihmisiin kohdistuneet surmatyöt ovat. Niistä halutaan pitää kiinni jopa sillä hinnalla, että ”lapsi menee pesuveden mukana”, ja niitä etsitään kiivaasti. Kävin itse kopioimassa Uuden Suomen oikaisun muutama vuosi sitten kansalliskirjaston mikrofilmiarkistolta hyvin ystävällisen virkailijan opastamana. Kiinnitin väistämättä huomioni siihen, että pahvinen mikrofilmilaatikko jossa oikaisu oli, näytti aivan koskemattomalta. Sitä tuskin oli juurikaan avattu. Sen sijaan toinen mikrofilmilaatikko, jossa oli itse varsinainen, alkuperäinen uutinen, näytti kuin katujyrän alle jääneeltä. Se oli avattu lukuisia kertoja, kansi oli tahrainen ja repaleinen eikä pysynyt edes kunnolla kiinni.

Lehdistö ei ole erehtymätön. Se ei ole sitä tänäkään päivänä, vaikka meillä on käytössämme miljoonien ja taas miljoonien digitaalisten lähteiden, mikrofilmien ja paperien arkistot. Asiat voi ja pystyy tarkistamaan halutessaan, mutta nälkäinen klikkijournalismi elää hetkessä ja ruokkii huolimattomuutta, kopiointia ja ylimalkaisuutta. Miksi nähdä vaivaa, jos uutisen voi kopioida suoraan toiselta uutispalvelimelta, vaikka tarkistamatta?

Voiko susi koskaan päästä eroon oletetun historiansa taakasta? Susipelko on edelleen olemassa ja se on keskeinen väline tämän päivän poliittisessa retoriikassa. Talvella 2017 Suomen riistakeskus myönsi yhteensä 37 ”pelkoperusteista” lupaa susien tappamiseksi ympäri Suomen. Niistä 27 käytettiin. Eläimen tappaminen ei poista itse syytä, eli susipelkoa. Pelko on jälleen käsillä seuraavan suden ilmestyessä siihen maaseutukuvaan, joka on sudelta kielletty. Karjan laidunnus ilman petojen läsnäoloa ja koiralla metsästäminen kehittyivät 1900-luvun alusta nykyisiin muotoihinsa aikana, jolloin suurpetojen määrä Suomessa oli vähäinen ja niiden kohtaamiset olivat harvinaisia. Nyt suurpetojen suojelun myötä ihmisten pitäisi sovittaa toimintakulttuurinsa tilanteeseen, jossa petoja on ja ne aiheuttavat vaaran vapaana juokseville koirille ja laiduntavalle karjalle. Konflikti on valmis. Miksi sutta pelätään? Oikeampi kysymys on: miksi ihminen haluaa hallita sutta, mutta ei halua hallita pelkoaan?

 

 

Lähteet:

Huom! Osa lähdeviitteistä ei välttämättä löydy lyhennetystä tekstistä, vaan on sisällytetty laajempaan esseen tekstiin.

Anon: Epidemioista, väestötapahtumista ja kuolinsyistä. Kirjassa Suku ja tieto 3, Sukututkimuspäivien esitelmiä 1982–1986, Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 40: 81–97, Pieksämäki 1986.

Anon: Evankelis-luterilaiset seurakunnat. 2.12.2016. Arkistojen portti. Viitattu 10.11.2017. saatavilla: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Evankelis-luterilaiset_seurakunnat#V.C3.A4est.C3.B6kirjanpito_evankelis-luterilaisissa_seurakunnissa

Anon: Puumalan susijuttu perätön. Uusi Suomi 5.3.1932. Kansalliskirjasto.

Anon: Susi tappoi kuusivuotiaan tytön Puumalassa helmikuussa 1932. Helsingin sanomat 2.3.2013. Viitattu 11.11.2017. Saatavilla: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002617510.html

Anon: Susi syönyt tyttösen. Helsingin sanomat 1.3.1932. Kansalliskirjasto.

Anon: Kirkonkirjat. Väestökirjanpidon historiaa. Karjalatietokantasäätiö, 2017. Viitattu 10.11.2017. Saatavilla: http://www.karjalatk.fi/kkirjat.php

Anon: Suomen riistakeskus Satakunta. METSÄSTYSLAIN 41 A §:N MUKAINEN POIKKEUSLUPA. 1.2.2017. Päätös numero: 2017-1-550-01081-5

Anon: Väestötieteen perusteet. Tilastokeskus. Viitattu 10.11.2017. Saatavilla: http://tilastokoulu.stat.fi/verkkokoulu_v2.xql?page_type=sisalto&course_id=tkoulu_vaesto&lesson_id=4&subject_id=2

Ausband David, Mitchell Michael, Waits Lisette: Effects of breeder turnover and harvest on group composition and recruitment in a social carnivore. Journal of Animal Ecology 14.5.2017

Happonen Päivi: Kaksi todellisuutta? Kirkonkirjat ja henkikirjat Sortavalan kaupungin väestöllisen profiilin kuvaajina 1800-luvun alusta vuoteen 1940. Joensuun yliopisto, 2009. Viitattu 10.11.2017. Saatavilla: http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-219-316-2/urn_isbn_978-952-219-316-2.pdf

Hietikko Tuija: Lapsenmurharikokset valtiopäiväkeskustelussa Suomessa 1907-1970. Tampereen yliopisto, pro gradu tutkielma, 2003. Viitattu 11.11.2017. Saatavilla: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/90722/gradu00208.pdf?sequence=1

Ilvesviita Pirjo: Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865- 1993. Lapin yliopisto 2005. Viitattu 9.11.2017. Saatavilla: https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/61736/Pirjo_Ilvesviita_väitöskirja.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Klinge Matti: Keisarin Suomi. Miktor, 1997.

Laaksonen Mervi: Susi. Maahenki, 2013.

Lappalainen Antti: Suden Jäljet. Metsä kustannus, 2005

Linnell John, Andersen Reidar, Andersone Zanete, Balciauskas Linas, Balnco Juan Carlos, Boitani Luigi, Brainerd Scott, Breitenmoser Urs, Kojola Ilpo, Liberg Olof, Loe Jonny, Okarma Henryk, Pedersen Hans, Promberger Christoph, Sand Håkan, Solberg Erling, Valdmann Harri, Wabakken Petter: The fear of wolves: A review of wolf attacks on humans. Norsk institutt for naturforskning, 2002. Viitattu 9.11.2017. Saatavilla: http://www.nina.no/archive/nina/PppBasePdf/oppdragsmelding/731.pdf

Mäensyrjä Pentti: Hukka huutaa. Karisto 1974

Saarimäki Pasi: Naimattomien ihmisten seksuaalisuus 1880-luvulla Keuruun käräjäkunnassa. Yksilöt sukupuolensa edustajina, osana paikallisyhteisöä ja kirkon/oikeuslaitoksen normitettavina. Jyväskylän yliopisto, pro gradu 2005. Viitattu 11.11.2017. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12013/URN_NBN_fi_jyu-200579.pdf?sequence=1

Siira Antti, Keränen Jukka, Kojola Ilpo: Lumijälkilaskenta suurpetokantojen seurantamenetelmänä. Kokemuksia Kainuun 2008 pilottihankkeesta. Riista ja kalatalous selvityksiä 9/2009. Viitattu 10.11.2017. Saatavilla: https://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/532852/selvityksia_9_2009.pdf?sequence=1

Teperi Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, 1977.