Halvalla ja helpolla- kansallisen suurpetopolitiikan arvioinnin evaluointia


15781059_10154406011558732_7631604382363676557_n

 

Tarkastelussa Kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarviointi, Ruralia instituutti, Mari Pohja-Mykrä, Sami Kurki 2014.

Suurpetopolitiikan kehittämisarviointi tehtiin 2014 ennen sudenhoitosuunnitelman päivitystä (2015) ja muiden suurpetojen kannanhoitosuunnitelmien päivitystä tai julkaisua.

Kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarvioinnin keskiössä ovat suurpetojen kannanhoitosuunnitelmien tavoiteasettelun ja toimenpiteiden avulla tavoiteltu suurpetojen kannanhoidon ekologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kestävyys. Suurpetopolitiikan arvioinnissa on tarkasteltu tavoiteasettelua ja toimenpiteitä vuosina 2007–2012, sekä kannanhoidossa toistaiseksi saavutettuja tuloksia.

Seuraavassa tarkastelussa käydään läpi toisaalta sekä itse kehittämisarvioinnin raporttiosiota, että ehdotettujen ja toimeenpantujen toimien vaikuttavuutta. Painopisteenä on susi, mutta muitakin suurpetoja sivutaan. Kursivoidut sitaatit ovat peräisin raportista. Sitaattiin esitetty kommentti tai argumentti on seuraavana sitaatin jälkeen.

 

-Sosiaalisen kestävyyden tarkastelussa on otettava huomioon politiikan avoimuus, osallistavuus ja yhteiskunnallinen hyväksyntä. (s.13)

Petopolitiikka voi olla avointa, osallistavaa ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ilman metsästystä. Metodivalikoimaan on valittu yksipuolinen, vain yhden harrastajaryhmän intressejä edustava menetelmä, eli metsästys. Muiden sidosryhmien osalta avoimuus, osallistuvuus ja yhteiskunnallinen hyväksyttävyys rajoitetaan lausuntojen antamiseen hyvin staattisessa, taka-alalle jäävässä ominaisuudessa. Ministeriö on nyt itse valikoinut sidosryhmiä mieltymystensä mukaan.

 

– Riskiverstaat (s.15)

Riskiverstaiden aineistonkeruussa järjestettiin kaikkiaan 6 verstasta. Ainoastaan yhdessä oli kolme luontojärjestöjen edustajaa paikalla (toinen susiverstas) riistakonsernin edustus rhy:t, riistakeskus ja riistaneuvostot mukaan lukien oli yhteensä 18 edustajaa, jakautuen kaikkiin työpajoihin. Karhun ja ilveksen osalta tai poronhoitoalueella luontojärjestöjen näkemystä ei kuultu ollenkaan.  Paliskunnat, MTK ja karjankasvattajat saivat yhteensä 7 edustajaa. Luontojärjestöjen puuttuminen on huomattavan silmiinpistävä. Painoarvoa tälle asiantuntemukselle ei siis annettu juuri ollenkaan, vaikka tarkoitus oli hakea yhteistyötä laajalla pohjalla. Epäsuhta tuo hyvin esiin sen missä painopiste suurpetojen osalta sijaitsee. Asia on merkityksellinen silloin kun kaikki suurpedot löytyvät uhanalaisluokituksesta, jolloin tavoitteiden asettelun tulisi olla petojen elinvoimaisuuden tukeminen tai saavuttaminen. Kun kyseessä ovat kaikilta osin EU:n luontodirektiivin II, IV ja V- liitteiden lajit, tulee kannanhoidon toteutus noudattaa lakia.

 

-Kannanhoitosuunnitelmien laatimisen jälkeen on Euroopan mittakaavassa havahduttu pohtimaan kannanhoidon sosiaalisen kestävyyden haasteita. s.23

Sosiaalisen kestävyyden saavuttamiseksi ei ole asetettu metodeita. Mikään sopimus ei edellytä sitä, että sosiaalinen kestävyys tulisi saavuttaa metsästystä käyttämällä. Myös direktiivi painottaa ennaltaehkäiseviä menetelmiä.

 

– RISKIANALYYSISSÄ TUNNISTETUT EKOLOGISET KANNANHOIDOLLISET RISKIT, s.41

-Suurpetojen jälkihavainnoista ei raportoida, mikäli koetaan, ettei niillä ole vaikutusta kannankoon arviointiin.

 Havaintojen ilmoittamisen motivaationa on käytännössä ilmennyt olevan toiveet kaatoluvista. Kun motivaatio on yksipuolinen ja tarveohjautuva, se joka tapauksessa vääristää havaintoaineistoa myös toisessa suunnassa, mikäli havainnoista on odotettavissa kaatolupia. Vahvasti motivaatio-ohjautunut havaintojärjestelmä kannustaa tekemään havaintoja palkintoperiaatteella. Mikäli palkintoa ei ole odotettavissa, luovutaan havainnoinnista. Havaintoaineiston keruuseen on liittynyt myös ”lakkoilua” ja kiristystoimia. Havainnointi on suhdanneherkkä, ”viitsimiseen” perustuva järjestelmä, jossa omalle vapaaehtoistyölle on odotusarvona metsästyksen toteutuma. Vapaaehtoistyö on halpa tiedonkeruumuoto, mutta sen luotettavuus ei täytä tieteellisiä kriteereitä. Sellaista mitä ei ole olemassa, ei voida toteuttaa: sata havaintoa ei tarkoita sataa sutta. Suden perusbiologian ja elintapojen ymmärtämisessä on havaintoaineiston kerääjillä ollut suuria puutteita, mistä johtuen odotukset havaintoaineiston käytöstä ja tuloksesta ovat muodostuneet epärealistisiksi.

 

-Poikkeuslupajärjestelmä nähdään oikeansuuntaisena työkaluna, jonka käytössä on kuitenkin vaikeuksia.

Poikkeuslupajärjestelmä on ollut se, mikä on ollut saatavilla. Muuta vaihtoehtoa ei ole ollut tarjota, tai niiden saatavuus on ollut rajallista. Vaihtoehtoiset innovaatiot ovat jääneet keskeneräisiksi ja unohtuneet (kuten nyt viime sudenhoitosuunnitelman päivityksen jälkeinen reviiriarvokauppa) tai muutoin loppuneet resurssien puutteessa.

 

screenshot.27-05-2016 14.52.47-Ahmakannan kahtiajakautuminen on populaatiogeneettinen ongelma (s.42)

Ahmakanta on edelleen jakaantunut, hoitosuunnitelmassa esitettyihin siirtotoimiin ei löytynyt poliittista tahtoa.

 

– Puolet ahmakannasta on poronhoitoalueella, missä se aiheuttaa runsaasti taloudellisia ongelmia ja on siten salakaatojen kohde.

Puolet ahmakannasta on edelleen poronhoitoalueella. Ei muutosta hoitosuunnitelmasta huolimatta. Ainoa mihin hoitosuunnitelman valmistumisen jälkeen ryhdyttiin, oli vahinkoperusteinen metsästys. Myös ahmakanta hyötyisi poronhoitoalueen petovahinkojen systemaattisesta tarkastuksesta ja valvonnasta.

 

– Karhunaaraiden vähäisyys kehittyvän kannan hoitoalueella hidastaa karhukannan tasaisempaa levittäytymistä koko maahan.

Kehittyvän kannan hoitoalueelle lisättyjen kaatolupien määrä ei auta asiaa.

 

 

-ONNISTUMISIA (s.42)

– Susikannan arviointia tarkennetaan erillislaskennoilla ja näistä laskennoista saadaan myös vertailutietoa kanta-arvioiden osuvuudesta. Tähän mennessä molemmilla laskentatavoilla saadut arviotiedot ovat olleen hyvin lähellä toisiaan, joten susikannan koon arvioinnin voi katsoa olevan luotettava. Kannankoon arviointia ei kuitenkaan pidetä nk. kentällä luotettavana mikä johtuu suurpetopolitiikan yhteiskunnallisen hyväksynnän puutteesta. Tästä on tarkemmin kappaleessa 3.3.3.

Yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä voidaan pitää tiedon oikeellisuutta ja paikkansa pitävyyttä. Tämä saavutetaan tieteellisin menetelmin, ei yhden intressiryhmän odotuksia ja tarpeita kuuntelemalla. Suurpetojen kannanarvion metodina olevan havaintoaineiston keruun (TASSU) on todettu evaluoinnissa olevan monilta osin puutteellinen, eikä vähiten juuri sen luotettavuuden osalta.

 

– Käytettyjen poikkeuslupien ja kannankehityksen perusteella voidaan todeta, että metsästyksen mitoituksella on saavutettu kannanhoitosuunnitelmassa asetetut tavoitteet susikannan koon pysymisestä ennallaan poronhoitoalueella.

Tämän voidaan katsoa toteutuneen hyvin. Poronhoitoalueella ei ole edelleenkään varsinaista susikantaa, joten tavoitteessa voidaan katsoa pysytyn.

 

– Ilveskanta on Suomessa kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille.

Ilveskanta on kääntynyt laskuun kannanhoidollisten toimien ylimitoituksen ansiosta

 

-Tassun päivitys marraskuussa 2013 on askel luottamuksen rakentamiseen.

Luottamuksen rakentamisen ei tule olla yksipuolista. Myös havaintomateriaalin tulisi olla luotettavaa. Havainnointi pitäisi toteuttaa sille asetettujen kriteerien mukaan, eikä siten että valtakunnallisesti tarkastellen noin puolet havainnoista on tarkistamattomia. Riistakonsernin virallisina edustajina riistanhoitoyhdistysten luottamustoimijoiden tulisi täyttää lakisääteiset kriteerinsä. Vapaaehtoistoiminnan jatkuvuudesta ilman lakko- ja kiristystoimia esimerkiksi SRVA:n osalta ei ole mitään takeita.

 

-Riistahallinnossa on tunnustettu sosiaalisen sietokyvyn ylittyminen tiheillä suurpetokantojen alueilla. Tähän on pyritty vastaamaan kannanhoidollisilla poikkeusluvilla, joilla tähdätään kannankasvun leikkaamiseen ja tihentymien purkamiseen.

Sosiaalisen sietokyvyn hallinta onnistuu huonosti menetelmällä, josta on saatavilla vain tilapäinen tai hyvin lyhytaikainen hyöty. Metsästyksellä ei ole osoitettu olevan pitkäaikaisvaikutuksia. Susille kelvolliset reviirit täyttyvät uudelleen korvaavilla yksilöillä ja mahdolliset ongelmat jatkuvat, ellei niihin puututa muilla keinoin.

 

screenshot.01-07-2017 22.16.31Karhukannan DNA-perusteisia määrityksiä tulee kehittää edelleen kannankoon määrityksen tarkentamiseksi.

Tämä ei ole linjassa nykyisen kannanhoitosuunnitelman luonnoksen kanssa, joka lähtee viemään kannanarviota takaisin havaintojärjestelmään pohjautuvaksi, perusteena sen helppous hallinnolle, sekä edullinen hinta.

 

-Poikkeuslupajärjestelmää (susi) tulee kehittää paikkaperustaiseksi siten, että lupia voidaan myöntää tarpeen mukaan niin, ettei koko maan kantatilanne vaikuta lupapäätökseen.

Kun on kyseessä laji, jonka yksilömäärä on hyvin pieni, mutta jonka biologiaan liittyy voimakas dispersaali, voidaan katsoa koko maan kantatilanteen vaikuttavan lupapäätöksiin. Toisin sanoen yksilön säilymisestä tulee lajin säilymisen kannalta merkityksellinen asia. Tämä on yksikertaista ekologiaan pohjautuvaa suojelubiologiaa.

Edellä on käytännössä mahdotonta silloin kun efektiivinen populaatio käsittää vain muutamia yksilöitä, jolloin lajin kannalta myös yksilön merkitys korostuu aivan eri tavalla. Etenkin suden osalta on kyseessä eläin, joka käyttää laajoja reviireitä ja jonka liikkuvuus on suurta. Kun kyse on perustuslain 20§ mukaisesta oikeudesta ympäristöön, ei uhanalaisiin eläimiin kohdistuvia toimia voida sulkea pienen piirin sisäiseksi asiaksi, sillä päätöksillä saattaa olla laajoja ja kauaskantoisiakin vaikutuksia.

 

Ahmalle ja sudelle tulee voida myöntää kannanhoidollisia poikkeuslupia niiden tihentymäalueille tai alueille, joissa on osoitettavissa jatkuvia sosiaalisia ongelmia ahman tai suden kanssa. Kannanhoidollisten poikkeuslupien myöntäminen tukee suurpetojen arvokasta riistaeläinstatusta.

Kuten on nähty, kaksivuotisella kannanhoidollisella metsästyskokeilulla ei saavutettu sudelle arvokasta riistaeläinstatusta. Päinvastoin, sosiaalinen kestävyys heikkeni entisestään tultaessa kolmannelle kaudelle sosiaalisperusteisen metsästyksen merkeissä. Riistahallinto on pakottanut susialueilla asuvat valitsemaan vain tietyn metodin suppeasta keinovalikoimasta, koska muuta ei ole ollut tarjolla. Viime talvena ihmisten piti myös opetella vihaamaan sutta saadakseen sosiaalisperusteisia lupia. Riistahallinto siis ylläpitää konfliktia. Sosiaalista hyötyä tappoluvilla ei ole saavutettavissa ja vaikutukset jäävät vahinkoperusteisten lupien tavoin lyhytaikaisiksi ja tilapäisiksi. Mikäli varsinaiselle sosiaaliselle syylle tehdä mitään tappolupajaksojen välillä, on noidankehä valmis. Tappaminen on metodina käytetyin ja siitä on kokemusta mm. susikannan hallinnasta vähintään 17 vuoden ajalta. Alueilla, joissa tappolupia on jaettu runsaimmin, tulisi olla siis havaittavissa jonkinlaista paranemista sosiaalisessa ilmapiirissä. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan viime talvena lupia haettiin laumoille, jotka eivät olleet aiheuttaneet yhtäkään vahinkoa. Jopa kokonaisten laumojen poistoa vaadittiin. Vika on siis lähestulkoon suden läsnäolossa. Läsnäolon sietämistä ei vahvisteta tappamalla susia. Sitä vahvistetaan asiallisella tiedon jakamisella ja positiivisella vahvistamisella. Ihmisille tulee olla jotain hyötyä tai lisäarvoa siitä, että alueella on susia. Tähän näkökulmaan paneutui reviiriarvokauppa, joka nyt on tyystin unohdettu. Ihmiset ovat myös taipuvaisia tavoittelemaan lyhyen aikavälin hyötyjä pitkän tähtäimen hyötyjen sijaan, mikäli ensin mainitut ovat välittömästi saatavilla.

 

-hankittu aitatarvikkeita karjatalouden ja mehiläistarhojen suurpetovahinkojen ehkäisemiseksi ja edistetty aiheeseen liittyvää valtakunnallista päivystys- ja koulutuspalvelua

Koulutuspalvelu on ollut tehotonta tai huonosti saatavilla, sillä yhä edelleen tilallisilla on suuria epäselvyyksiä aitatarvikkeiden anomiseen ja aidan pystytykseen liittyen. Tähän käytettyä summaa ei ole eritelty, jotta voisi tarkastella millainen hyötysuhde toiminnasta on kertynyt sen hintaan nähden.

 

-hankittu SRVA-henkilöstön käyttöön paineilmatoimisia FN303 –mellakkakivääreitä.

Mellakkakiväärien käyttökokemuksesta ei ole tietoa. Niiden käytössä tai saatavuudessa on kuitenkin ilmennyt vakavia puutteita, sillä usein on ryhdytty suoraan petojen poistotoimiin niiden karkotuksen sijaan.

 

-Selvitetty petovahinkojen, erityisesti ahmavahinkojen määrää, vaihteluita ja syitä sekä petokorvausjärjestelmän toimivuutta

Petokorvausjärjestelmässä on todettu tältä osin vakavia puutteita ja väärinkäytöksiä. Vain murto-osa ilmoitetuista petovahingoista poronhoitoalueella tarkastetaan. Tarkastuksissa on ilmennyt myös väärinkäytöksiä. Näihin seikkoihin puuttumiseen ei ole esitetty mitään työvälineitä.

 

Poronhoitoalueen petovahingot vaikuttavat muun Suomen vahinkokorvausten maksatukseen.

Näin ei voi olla. Hallinnollinen päätös, jonka korjaamiseen tarvitaan ainoastaan poliittista tahtoa. Petovahinkojen eriyttäminen siirtää vastuuta nimenomaan poronhoitoalueelle. Etelä-Suomen vähäisillä korvausmäärillä tappo-operaatioiden markkinointi on vaisumpaa, joten on poliittisen intressin edun mukaista ilmoittaa summat könttänä, jolloin tappolupien perustelu onnistuu paremmin.

 

– Suurpetojen aiheuttamat vahingot linkittyvät vahvasti suurpetojen sosiaaliseen hyväksyttävyyteen. erityisesti susien aiheuttamat koiravahingot koetaan vakavina.

Koiravahinkojen estämiseen ei riitä poliittista mielenkiintoa ja hallinnollista tahtoa. Projektit jäävät puolitiehen ja niiden tuottama informaatio on vajaata. Koiravahinkojen ennaltaehkäisyksi tarvitaan innovaatioita ja myös kansainväliseltä kentältä tulee etsiä ratkaisuja,

 

Porovahinkojen todennus on haastavaa. Maaseutusihteerit eivät tarkasta ilmoitettuja vahinkoja riittävän tiheästi. Suurpetovahinkojen ennaltaehkäisy on haastavaa.

Poronhoidon etelärajan nostamista on esitetty useasti. Tästä hyötyisi myös muun muassa metsäpeura. Pienten poromäärien kanssa operointiin voidaan tarkastella myös tarhausta yhtenä vaihtoehtona. Etenkin eteläisissä paliskunnissa porojen vapaa laidunnus aiheuttaa muille alueen asukkaille kohtuuttomia vaikeuksia. Porojen tuhoamalle pellolle, sadolle tai puutarhalle ei löydy maksajaa. Tilanne on kärjistynyt vuosi vuodelta.

 

Porovahinkojen estoon ei ole muuta keinoa kuin vahinkoyksilöiden poisto ja kannanhoidolliset luvat.

Ks. yllä.

 

Suurpedot aiheuttavat alueellisia riistatappioita. Metsästäjät kokevat ongelmallisena tilanteen, jossa riistatappioita ei oteta suurpetojen kannanhoitoa koskevissa keskusteluissa huomioon tai niitä pidetään vähemmän tärkeänä asiana.

Saaliskateuteen vetoaminen tai sen huomioiminen missään hallinnollisissa päätöksissä ei ole käypää hallintoa. Ihmisellä ei ole luonnon eläimiin mitään optiota, toisin sanoen riistaeläimet eivät ole ihmiselle mitenkään varattuja. Tällainen ajattelu korostaa hyöty-haittaeläin asetelmaa ja pitää sitä osaltaan yllä.

 

-3.2.4 ARVIO KANNANHOIDON TALOUDELLISTEN TAVOITTEIDEN SAAVUTTAMISESTA

-ONNISTUMISIA

Laumanvartijakoirien käyttöä on tutkittu mikä vastaa susikannan hoitosuunnitelmassa asetettuun tavoitteeseen.

Laumanvartijakoirista saatua tutkimustietoa ei ole otettu mitenkään laajaan käyttöön tai siitä tiedottaminen on ollut vähäistä ja puutteellista riistakonsernin toimesta. Tiedotus- ja koulutustilaisuuksista ovat vastanneet rotujärjestöt, tuotantojärjestöt ja vapaaehtoiset. Tutkimus on Helsingin yliopiston, ei riistahallinnon tai riistantutkimuksen.

 

Susitutkimuksen laaja-alaisuutta on kehitetty sisältämään sekä ekologisia että sosiologisia lähtökohtia.

Sosiologista tutkimusta ja mielipidekyselyitä on ilmestynyt pönkittämään sitä näkökulmaa, että kannanhoidollinen metsästys olisi ikään kuin välttämättömyys. Tyystin puuttuu tutkimus vahinkojen ennaltaehkäisystä, kansainvälinen vertailututkimus ja kokeellinen tutkimus esimerkiksi karkotusmenetelmistä, niiden toteutumisesta ja onnistumisesta sekä suojelun näkökulma. Sosiologisen tutkimuksen myötä jokainen kylän tanhukerho on varmasti saanut äänensä kuuluviin susien tappamisen puolesta.

10913730_10153042426959182_629088585_n

 

-KEHITTÄMISTARPEITA

-Alueellisten ja suurpetokohtaisten vahinkotietojen tulee olla kenen tahansa helposti saavutettavissa ja tietojen tulee olla oikeita.

Tiedot eivät ole helposti saavutettavissa. Ne ovat saatavilla, mutta ainoastaan ministeriön/ Mavin kautta.

 

-Poronhoitoalueen petovahingot vaikuttavat muun Suomeen alueella tapahtuvien suurpetovahinkojen maksatukseen. Poronhoitoalueen ja muun Suomen korvausjärjestelmä tulee eriyttää.

Asialle ei ole tehty mitään. Ei ole eriytetty.

 

-Ennaltaehkäisevissä toimissa kuten aitojen rakentamisessa pitää tarkastella uusia rahoitusmahdollisuuksia ja mahdollistaa välitön korvausmenettely. Suurpedot ovat yhteiskunnan yhteinen asia ja eri rahoituslähteiden käytön mahdollisuus on syytä selvittää.

Aitojen rakentaminen tulee olla edellytys petokorvausten maksamiselle, mikäli vahinko oikein asennetusta ja toimivasta aidasta huolimatta tapahtuu. Malli on toiminnassa mm. Saksassa. Aitojen pystytyksestä ovat vastanneet pääasiallisesti luontojärjestöt vapaaehtoisvoimin. Hallinnon toimesta tästä ei ole juuri kiitosta kuulunut. Päinvastoin, aitojen rakentamista on vähätelty ja hakuprosessi on tuottajalle usein vielä varsin työläs. Suomen riistakeskuksen vastuulla oleva tiedottaminen ennaltaehkäisevistä menetelmistä on riittämätöntä. Varsinais-Suomen SusiAita-hankkeen käyttökokemukset tulee laajentaa koko maata kattavaksi, ne eivät saa jäädä vain paikallisiksi.

 

-Alueellisia sidosryhmiä tulee osallistaa ennaltaehkäiseviin toimiin kuten petoaitojen rakentamiseen tai kehittämishankkeisiin.

Myös hallinnon ja riistakeskuksen tulee osallistua tähän lakisääteisessä velvoitteessaan riistavahinkojen ennaltaehkäisystä. Ministeriön tulee taata riittävät määrärahat petoaitatarvikkeisiin, jotka vuosittain loppuvat kesken.

 

-Suurpetovahinkojen esiintyminen vaihtelee alueittain riippuen alueen suurpetokannoista ja elinkeinorakenteesta. On syytä tunnistaa nämä alueelliset erot ja tukea alueellisia innovatiivisia ennaltaehkäisyn keinoja.

Mitään hanketta tämän suhteen ei ole ilmoitettu olevan käynnissä.

 

– s.70. Suurpetopolitiikan hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä on tutkittu jo aiemmin. Kannanhoidon linjausten tueksi tehdyistä empiirisistä selvityksistä sidosryhmien ja kansalaisten asenteista ja toivomuksista kansalliselle kannanhoidolle on nähtävissä, että suurpetojen suojelu ei ole empiirisesti legitiimiä. Jotta kannanhoidolliset toimenpiteet olisivat sosio-kulttuurisesti hyväksyttyjä, täytyy niiden tapahtua ihmisten jokapäiväisen arkielämän ehdoilla. Kannanhoidon strategisten tavoitteiden vaatimat toimenpiteet eivät siis saa haitata elinkeinon harjoittamista, harrastuksia tai totuttua kulttuuria. Nykyisellään nimenomaan suden suojelu ei ole legitiimiä sosio-kulttuurisella sektorilla

Tekstissä tulee esiin suden suojelun kompleksisuus: toisaalta sudelle esitetään vaatimus pysytellä ”saloilla”, jolloin susi ei saa näkyä tai kuulua ihmisen elinpiirissä. Ihmisen elinpiiri on kuitenkin laajempi kuin pihapiiri. Se käsittää tiet, turvesuot, laitumet, talousmetsän, metsäautotiet, marjametsän sekä metsästyskoiran käytön ulottuvuudet. Ihmisen elinpiiri ulottuu siis myös sinne missä suden tulisi pysytellä. Ihminen luo tilapäisreviirin itselleen, koiralleen, koneilleen ja vapaa-ajan rakennuksilleen. Suden pitäisi tietää missä tuo tilapäisreviiri kulloinkin sijaitsee ja minä ajankohtana. Vaatimuksen asettaminen eläimelle on kohtuuton ja absurdi.

Ihmisen huvi- ja harrastustoiminta, virkistäytyminen ja vapaa-ajanvietto ovat siten lähtökohtaisesti itseisarvoltaan arvokkaampia kuin eläimen suojelu. Emme kuitenkaan perusta natura-alueeseen kuuluvalle rantaniitylle golfkenttää pelkästään siitä syystä, että voimme näin tehdä, vaikka ihmisen huvi- ja harrastustoiminta edellyttäisi rantaniityn käyttöönottoa ja kahlaajien pesinnästä luopumista. Toisaalta myös ihmisen asuin- ja liiketoiminnot saattavat väistyä harvinaisen sammal- tai kääpälajin löytyessä kaavoitusalueelta. Arvoprojektio ei ole looginen ja yhtenevä. Ihminen tekee valinnan, jonka mukaan eliöitä arvotetaan.

Ihminen on luonut sosio-kulttuuriset toimintonsa neuvottelematta luonnon kanssa, käyttäen ylivaltaa ja yksinoikeutta ottaen haltuunsa laajoja alueita. Luonnon eläimet ja luonnon toiminnot ovat joko muuttuneet tai väistyneet ihmisen tieltä. Sosio-kulttuuriset toiminnot ovat suden näkökulmasta kehittyneet aikakautena, jolloin sutta vainottiin ja tarkoituksena oli sen täydellinen eliminointi aina 70-luvulle saakka. Mikäli ihmiset olisivat joutuneet luomaan sosio-kulttuuriset toimintonsa tilassa, jossa susi ja muut suurpedot olisivat läsnä, toiminnot olisivat muovautuneet toisin, petojen läsnäolo olisi huomioitu. Konflikti syntyy nyt kun ihmisen tulisi muuttaa ja mukauttaa sosio-kulttuurisia toimiaan petojen läsnäolo huomioiden. Suojelu edellyttää aina jotain muutosta: kun metsä suojellaan, tehdään muutos metsän käytön suhteen, jolloin sinne ei suoriteta avohakkuuta.

Poikkeus tehdään koskien sutta: sen suojelu ei saa eikä pitäisi edellyttää mitään muutosta, vaan elämän tulisi jatkua ennallaan. Ihmisen toimintaa ei mukauteta ympäröivään luontoon, jolloin eläimen itsensä tulisi mukauttaa oma toimintansa ihmisen tarpeen mukaan. Tämä on paradoksi, jossa suojelu ei voi toteutua. Jos ajatellaan maaseutuekonomista toimintaympäristöä, voidaanko pitää kohtuullisena vaatimuksena sitä, että ihminen aitaa tilansa (esim. laitumen) suojatakseen karjansa?

Kannanhoidon strategisten tavoitteiden vaatimat toimenpiteet eivät siis saa haitata elinkeinon harjoittamista, harrastuksia tai totuttua kulttuuria.” Tässä ajatusmallissa kulttuurille ei aseteta mitään muutosvaatimusta. Kuitenkin unohdetaan se, ettei kulttuuri ole staattinen, vaan oman aikakautensa heijastuma. Siten oikeampi kysymys olisi vaatimuksen sijaan: Millaisia kohtuullisia muutosvaateita kulttuurille voidaan esittää, jotta kulttuuri voisi säilyä toimintamuotona, mutta samalla se sallisi ja hyväksyisi suden ja muut petoeläimet osana toimintaympäristöä? Luonnonvarataloudessa elinkeinolle aiheutuu aina jonkinasteista haittaa esimerkiksi sääilmiöistä, ympäristön muutoksesta tai taloudellisten suhdanteiden muutoksesta johtuen.

”Jotta kannanhoidolliset toimenpiteet olisivat sosio-kulttuurisesti hyväksyttyjä, täytyy niiden tapahtua ihmisten jokapäiväisen arkielämän ehdoilla.” Tosiasiallisesti vallitseva ympäristö ja ilmasto asettavat ne reunaehdot joilla toimitaan: ts. aavikolla ei voi viljellä riisiä. Jotta mitään suojelua voidaan ylipäänsä harjoittaa, se rajoittaa aina ihmisen vapaata toimintaa, alueen käyttöä ja jopa liikkumista. Luonnonpuistoissa on liikkumisrajoituksia. Moottoriajoneuvolla ei saa ajaa maastossa ilman maanomistajan lupaa. Järveä ei saa kuivata, vaikka sen haluaisi ja pystyisi toteuttamaan. Pohjavettä ei saa pilata. Lähtökohta kannanhoidon ajattelulle on siten hyvin yksipuolinen, eikä sudella tai muilla pedoilla ole mitään mahdollisuuksia selvitä tässä asetelmassa.

Toisaalta voidaan myös kysyä, onko ihmisen harjoittama vainokulttuuri muuttunut mitenkään? Riistaekologia erittelee eläimet ihmiselle hyödylliseen riistaan ja ihmiselle hyödyttömään tai haitalliseen muuhun eläinkuntaan. Biologisesti katsoen ei ole olemassa mitään määrettä tai tunnusmerkistöä, joka määrittää eläimen riistaksi. Biologinen lähtökohta on luokitella eliöstö taksonomisesti, riista ei ole taksonominen luokitus, vaan sosio-kulttuurinen. Voidaanko tälle kulttuurille esittää muutosvaateita, vai onko sekin ihmistoimintona koskematon?

 

screenshot.1451608124

-3.3.4. RISKIANALYYSISSÄ TUNNISTETUT SOSIAALISET KANNANHOIDOLLISET RISKIT

– RKTL:n rooli on epäselvä, tutkimustietoon ei luoteta ja tutkimustietoa pidetään vaikeasti tulkittavana.

– TASSU:n toimimattomuus on johtanut omalta osaltaan epäluottamukseen järjestelmää kohtaan.

–  Poikkeuslupajärjestelmä koetaan paperisotana, vaativana ja kankeana, ja vahinkoyksilön osoittaminen sekä poikkeusluvan lyhyt voimassaoloaika koetaan viranomaisten kiusantekona.

Kaikki kolme yllä mainittua liittyvät hallinnollisiin ongelmiin, joilla ei itse asiassa ole mitään tekemistä itse pedon kanssa. Luottamuspulan ylläpito kulkee metsästäjäsukupolvelta toiselle legendana, josta rhy:n kouluttajat muistavat mainita myös metsästäjäkoulutuksessa. Nämä ovat henkilöpoliittisia ongelmia, jotka kulminoituvat suurpetoihin, mutta niiden ratkaisu on jossain muualla kuin suurpetojen tappamisessa.

 

– Kansallisen ja alueellisen median tiedottaminen on arvolatautunutta ja konfliktihaukuista.

Tähän ei ole tullut muutosta. Klikkimedia hakee otsikoita. Riistakonsernin oma-aloitteinen tiedottaminen suden elintavoista, suden normaalista elämänkulusta ja kuvaukset puuttuvat paikallismedioista. Jäljelle jää arvolatautunut klikkijournalismi.

 

-Paikallisen ja alueellisen tason erityispiirteitä ei oteta huomioon.

– Paikallisella ja alueellisella tasolla ei ole riittävästi päätäntävaltaa.

Kaksi edellä olevaa kohtaa liittyvät kysymykseen voidaanko lajin kannalta mennä paikallistasolle silloin kun kokonaisuutena laji on uhanalainen ja yksilön merkitys lajin säilymiselle kasvaa.

 

Suurpetojen pelottelu- tai poistokeinot eivät ole riittäviä tai toimivia (SRVA)

Toimien kuvausta ja erittelyä ei ole esitetty missään, jotta niiden tehokkuutta voisi arvioida. Paljonko karkotuksia on? Mihin eläimeen ne kohdistuvat? Onko alueellisia painotuksia? Missä? Miten petoa on karkotettu? Onko käytetty koiraa? Onko käytetty kumiluotia? Jotain muuta metodia? Mitä? Mikä oli lopputulos? Eroavatko eri eläimiin tehdyt karkotustoimet toisistaan? Onko alueellisia eroja tai eroja karkotusmetodin käytön suhteen? Mikä oli karkotuksen vaikuttavuus? Missä vaiheessa karkotukseen ryhdyttiin? Myös kansainvälistä kokemusta suurpetojen karkottamiseen pitäisi hyödyntää.

 

Suurpetoviha nousee vaikutusmahdollisuuksien vähyydestä, turhautumisen tunteesta, myös suhtautumisessa lajeihin on eroja.

Vihan etiologia on epäselvä ja sille voidaan vain harvoin osoittaa yksi selvä alkuperä. Osittain petoviha on peritty. Riistahallinnon osaltaan ylläpitämä illuusio ihmisen kannalta merkityksellisistä haitta- ja hyötylajeista pitää myös konfliktia yllä. Samoin myöhästyneet tai riittämättömät tiedotus- ja ennaltaehkäisytoimet.

 

– Suurpetoviha kulminoituu salakaatoihin.

Tämä on niin ikään myös osaksi hallinnollinen ongelma, joka tulee voida ratkaista hallinnollisin keinoin, ei petoja tappamalla.

 

-Suden kohdalla konfliktit ovat levinneet yhtä jalkaa suden levittäytymisen kanssa.

Se kertoo hallinnon valmistautumattomuudesta, hitaudesta ja tehottomuudesta asian suhteen. Teltta pystytetään vasta kun ukkonen on päällä.

 

Ahmakannan säätelyn vähäiset keinot aiheuttavat turhautumisen tunnetta ja salakaatoja poronhoitoalueella.

Jos lähdetään siitä, että poronhoitokulttuuri ei ole muutettavissa, eikä sille voida esittää alueellisia tai kulttuurisia muutosvaateita, vaan se on itseisarvo, johon peilataan kaikkia muita toimintoja – niin ihmisen kuin eläintenkin toimintoja, asia on silloin varmasti näin. Poronhoitokulttuurille on kuitenkin muutospaineita. Näiden muutospaineiden tutkiminen auttaisi osaltaan myös poliittisia ratkaisuja ja loisi tilaa muille ihmis- ja eläintoiminnoille.

 

-3.3.5 ARVIO KANNANHOIDON SOSIAALISTEN TAVOITTEIDEN SAAVUTTAMISESTA

-ONNISTUMISIA

-Riistahallinnon eri tahojen aktivoituminen sosiaalisessa mediassa, jossa tiedonkulun tempo on nopea ja jossa käyttäjien aktiivisuus on lähtökohtana, vastaa omalta osaltaan suurpetojen kannanhoitosuunnitelmissa korostettuun kansalaisten tarpeeseen saada neutraalia, aktiivista ja totuudenmukaista tiedotusta arvoväritteisen ja tavoitehakuisen tiedottamisen vastapainoksi. Tieto – niin faktapitoinen kuin tavoitehakuinenkin – leviää sosiaalisessa mediassa nopeasti, ja erilaisista sosiaalisen median kanavista on tullut merkittäviä nykypäivän kansalaisten kokoontumispaikkoja. 

Virallisen riistakonsernin edustajat: petoyhdyshenkilöt, SRVA-toimijat ym. pitävät yllä konfliktia ja luovat sitä omalla kirjoittelullaan. Legendat koirasusista, spekulaatiot susien määrästä ja holtittomasta lisääntymisestä, sekä riistantutkimuksen parjaaminen ovat jokapäiväistä ja laajaa sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Avoimen vihamielinen kirjoittelu ei ole johtanut henkilöiden poistamiseen luottamustoimistaan kuin poikkeustilanteissa. Riistahallintolain mukaan henkilön tulee olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan tehtävään sopiva. Avoimesti petovihaa lietsova ja ylläpitävä kirjoittelu ei vaikuta sopivalta ”henkilökohtaiselta” ominaisuudelta. Riistahallinnon tulee puuttua näihin ylilyönteihin tehokkaammin, eikä niitä tule jatkuvasti katsoa läpi sormien.

 

-Suomen riistakeskus on sitoutunut valmistelemaan eettisen ohjeiston haaskaruokinnalle vuoden 2014 aikana.

Tällaista ohjeistusta ei ole tehty. Mikäli tällainen on tehty, ainakaan se ei ole helposti mistään saatavilla. Joten mikäli tällainen eettinen ohjeistus on laadittu, sen tiedottaminen on epäonnistunut ja sen saatavuus on huono.

 

-Ihmisten suurpetoja kohtaan tuntemaan pelkoon on enenevissä määrin kiinnitetty huomiota. Muun muassa Koneyrittäjien liiton vetämässä hankkeessa yhteistyössä Metsähallituksen ja Suomen riistakeskuksen kanssa kootaan sähköisesti jaettavaa infopakettia ”suurpeto metsätyömaalla”. Suurpetopolitiikan osallistavuuden tarkastelun tuloksien mukaan.

Pelon hoitaminen tappoluvilla ja määräyksillä ei ole tarkoituksenmukaista, tehokasta tai pysyvä ratkaisu. Pedon tappaminen ei poista itse pelkoa. Pelko uusiutuu, mikäli alueelle ilmaantuu uusi peto. Metodivalikoima pelon hoitamiseen on siten väärä ja tehoton.

 

_K4_8010_aita5

 

-Suurpetopolitiikan hyväksyttävyyden tarkastelussa on myös onnistumisia

-Karhukannan hoitosuunnitelmassa esiin nostettu tavoite toimintamallien luomiseksi taajamakarhujen karkottamiseksi on vastattu rakentamalla Suurriistavirka-apujärjestelmä.

Hallinto ja ”tutkimus” voisi raporteissaan kiinnittää huomiota sanavalintoihin. Petovihamielisten organisaatioiden tarjoaman sanaston tarkka imitoiminen ei ole sopivaa, vaan luo ja ylläpitää tiettyjä mielikuvia eläimistä.

 

-KEHITTÄMISEHDOTUKSIA:

-Suurpetotiedotukseen, -neuvontaan ja koulutukseen liittyen on syytä toteuttaa seuraavat ongelmista ja riskeistä esiinnousseet kehittämisehdotukset:

– Suurpetoihin liittyvä tieto on internetissä hajallaan ja vaikeasti saavutettavissa. Internetissä tarjottavan tiedon tulee olla helposti saavutettavaa ja helposti ymmärrettävää ja tarjottujen lukujen tulee olla oikeita.

Tiedon saatavuudessa on tapahtunut parannusta, mutta tieto on edelleen osittain vanhentunutta, päivittämätöntä ja hajallaan. Tiedon avoimuus (esimerkiksi petovahinkojen avoin saatavuus) ei ole toteutunut.

 

– RKTL:n tutkijoiden objektiivisuus kiistetään kentällä laajalla rintamalla. Tutkimuksen ja kentän sekä median väliin tulee rekrytoida ammattitaitoinen tiedottaja ja lisäksi on hyvä antaa mediakoulutusta myös tutkijoille. Tämä takaa myös paremman työrauhan tutkijoille.

Tähän ongelmaan ei ole edelleenkään puututtu. Mitään tiedottajaa ei ole, tai ainakaan tämä ei ole käynyt mistään ilmi, sillä sama meno jatkuu entiseen tapaan ja mikäli mahdollista, entistä kiivaampana.

 

-Tassun tiimoilta tulee järjestää jatkuvaa koulutusta motivaation ja laadun ylläpitämiseksi.

Tähän on tartuttu. Tosin suden kannanhoitosuunnitelmassa 2015 on maininta, että petoyhdyshenkilökoulutus mahdollistetaan myös riistanhoitoyhdistysten ulkopuolelle. Myös TASSU-tiedon avoimuudesta on maininta. Edelleenkään petoyhdyshenkilökoulutus ei ole saatavilla kuin rhy:n jäsenyyden kautta, mikä on ristiriidassa perustuslain 20§ kanssa: vastuu luonnosta ja ympäristöstä kuuluu kaikille. TASSU-tiedon antaminen maksusta kolmannelle osapuolelle herätti laajaa vastustusta, toisin kuin kannanhoitosuunnitelmassa oli esitetty. Tästä ryhdyttiin jopa oikeudellisiin toimiin. On ilmeisemmin merkityksellistä se, kenelle tieto on avoin.

 

-Kansalliselle tasolle tulee perustaa uusi asiantuntijaelin. Kyseisen asiantuntijaelimen edustajista jokainen tulee olla luokiteltavissa vähintään kolmeen, mutta mielellään neljään eri suurpetopolitiikan sidosryhmään. Nämä henkilöt seuraavat kannanhoidon uuden tavoiteasettelun toteutumista aina tavoiteasettelun siirtämisestä alueelliselle ja reviiripohjaiselle tasolle, toimenpiteiden asettamiseen ja tuloksiin. Tämä asiantuntijaelin seuraa myös omistajuuden paikallista ja alueellista rakentumista. Suurpetopolitiikan yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden saavuttamiseen liittyen on syytä toteuttaa seuraavat ongelmista ja riskeistä esiinnousseet kehittämisehdotukset:

-Paikallinen ja alueellinen taso pitää sitouttaa kannanhoitoon, tavoiteasetteluun ja toimenpiteisiin.

Tavoiteasetteluna on ollut susikannan leikkaaminen ja toimenpiteeksi on valikoitunut metsästys. Tavoiteasettelun ja toimenpiteiden voidaan siis katsoa tältä osin onnistuneen. Kokonaistavoite, eli suojelu on epäonnistunut. Toisin sanoen: tämäkään metodi ei tuottanut toivottua tulosta. Metsästystä on harjoitettu koko 2000-luku, hieman eri lainkohdista lähtien. Vahinkoperusteisesti, kannanhoidollisesti, sosiaalisperusteisesti. Lupia ja määräyksiä ovat antaneet poliisi, ministeriö, riistanhoitopiirit ja riistakeskus. Sama metodi, hieman eri tavoin toteutettuna.

Tiukan suojelun ”epäonnistumisen” taustat olisi pitänyt tutkia tarkemmin: missä hallinto epäonnistui huomioiden seuraavat osa-alueet; valvonta, ennaltaehkäisevät toimet ja resurssit koskien kaikkia sektoreita.

 

Paikallisella ja alueellisella tasolla tulee olla päätäntävaltaa alueen suurpetoihin, kannankoon tavoitteisiin ja kannansäätelyn keinoihin.

Millä resurssilla ja tietämyksellä alueellista päätäntää tehdään? Onko paikallisella päätäntäelimellä resurssi ja asiantuntemus tehdä päätöksiä, jotka kokonaisuutena voivat viedä valtion EU-tuomioistuimeen? Vastuunkantoa ei ole siirretty. Epäonnistumisesta kantaa vastuun valtio, ei paikallinen päätäntäelin. Vallan jakamisen paikallistasolle pitäisi tuoda mukanaan myös vastuu päätöksen seurauksista, jolloin päätösten perusteisiin saatettaisiin kiinnittää enemmän huomiota. Mikä tämä vastuu olisi? Kannan koon tavoitteita kukaan ei ole määritellyt. Sosiaalisesti hyväksyttävälle kannalle ei ole olemassa kokomääritelmää. Biologisesti kestävälle kannalle sellainen on olemassa. Entä kun sosiaalisesti hyväksyttävä kanta on nolla (0) sutta? Tämä on toteutettava, mikäli pystytellään arvioinnin osiossa, jossa ilmoitetaan, että ihmisen ei tule luopua sosio-kulttuurisista toimistaan, vaan kaikki muut toiminnon, kuten luonnon prosessit on sovitettava tähän. Jos oletetaan, että sosio-kulttuurisesti hyväksyttävä kannan koko on nolla (0) sutta, mitä seuraamuksia tästä on?

 

-Suurpetojen pelottelu- ja poistovalikoiman tulee reagoida nopeasti paikallisen tason konfliktitilanteeseen. SRVA-toimintaa tulee kehittää edelleen erityisesti valmiuden ja tiedonkulun parantamiseksi. Hätäkeskuksen roolia tulee selkiyttää ja poliisiviranomaisia tulee kouluttaa suurpeto-osaamisen vahvistamiseksi.

-Etenkin suden kohdalla tulee olla mahdollisuus puuttua aktiivisesti alueellisiin ongelmiin esimerkiksi kannanhoidollisilla luvilla taajaan asutuilla seuduilla, missä sudet koetaan turvallisuusuhkana.

Metsästysvuotena 2015-2016 nähtiin mihin tämä kokeilu johti. Poliisin määräyksellä tapetuista susista luotiin rinnakkainen ”lupajärjestelmä”, jossa ilman tarkempaa tapauskohtaista selvittelyä päädyttiin tappamaan 15 sutta + yksi koira pelkästään poliisin määräyksellä. Määrä oli noin 3-4 kertainen verrattuna aikaisempiin vuosiin. Tämän menettelyn tuloksena metsästysvuoden 2015-2016 tiedossa oleva kokonaiskuolleisuus nousi 78 susiyksilöön, joka osaltaan romahdutti susikannan kannanarviossa 2017.

 

screenshot.18-04-2016 20.04.18

Valvontaviranomaisille, eli poliisin, rajavartioston ja erätarkastajien kentän henkilöstölle, tulee järjestää koulutusta ja vahvistaa yhteistyön muotoja.

Tämän toteutumisesta ei ole tietoa, mutta metsästysvuonna 2015-2016 Suomen riistakeskus asetti lupaehdon, jonka mukaan luvan myöntämisen jälkeen alueella ihmisen toiminnasta johtuen kuollut susi vähennetään lupamääristä. Tämä ei Pohjois-Karjalassa toteutunut ja selitykseksi annettiin tiedonkulun vaikeus viranomaisten kesken (Salpausselän syyttäjänviraston päätös).

 

– s.73. Tunnistetut konfliktipisteet sekä ehdotetut kehittämistoimenpiteet on aikanaan kirjattu ylös, mutta suotuisan suojelutason asettaessa ensisijaisen reunaehdon tavoiteasetteluun on oltu tilanteessa, missä toimenpidevalikoima on ollut rajoitettu.

Toimenpidevalikoima on ollut aina sama: metsästys. Tiukan suojelun aikana se oli rajoitetumpaa, mutta muut vaihtoehtoiset toimet, kuten vahinkojen ennaltaehkäisy tai metsästyksen valvonta eivät olleet mitenkään keskiössä. Ne vain puuttuivat tai olivat puutteellisia tai satunaisia. Itse asiassa toimenpidevalikoimaa ei laajennettu, käytetyin toimenpide vain otettiin laajemmin käyttöön.

Tavoitteen asettelu tulee tehdä toisin: luovutaan suojelusta. Tämä ei tietenkään lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Mikäli konflikti ei toimenpiteen (metsästys) laajentamisella onnistu, voidaanko tulkita toimenpide silloin epäonnistuneeksi? Mittarina tähän tulee käyttää kannan kehitystä, mikäli metsästyksellä olisi saatu aikaan haluttu tulos, olisi Suomen susikannan pitänyt kasvaa. Näin ei käynyt.

 

-Suurpetohavaintojärjestelmä Tassu arvioitiin riskianalyysityöskentelyssä erittäin konfliktoituneeksi välineeksi

Edellä mainittu voidaan todentaa siten, että petoyhdyshenkilöverkoston jäädessä toissijaiseksi suden kannanarvion siirtyessä DNA-yksilöintiin pohjaavaksi, konflikti siirtyi SRVA-toimijoihin, joilla ei itse asiassa ole mitään kosketuspintaa kannanarviointiin. Kyseessä oli siis puhdas painostustoimi hallinnon suuntaan, mikä näyttää osin jopa onnistuneen.

TASSU-havaintojärjestelmä ei ole mikään välttämätön työkalu kannanarvion muodostamiseen, vaan on olemassa paljon tarkempia ja vakaampia työvälineitä. Havaintojärjestelmän ainoa etu on sen edullinen hinta ja toteutus. Järjestelmä tulee kuitenkin aikaa myöden kalliiksi, mikäli se omalta osaltaan ylläpitää konfliktia ja vaikeuttaa luotettavan tiedon keräämistä.

 

 

Suurpetopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi asetettu toimenpidevalikoima on monipuolinen ja tähtää ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen hyväksyttävyyden saavuttamiseen.

Tavoitteellisuus ja toimenpidevalikoima sekä toteutus ovat yksipuolisia.

Koko suurpetopolitiikan arviointi viestittää hallinnon paniikkitilaa, joka vastaa metsästystarpeen ja -paineen kasvuun. Hallinnolta puuttuu näin ollen tarpeellinen konfliktin hallintaan tarvittava paineensietokyky ja johdonmukainen, tavoitteellinen ajattelu. Ajattelua ohjataan metsästyksen välttämättömyyteen ja kriisin hallintaan tavalla joka ei ole suojelunäkökulman kannalta kestävä. Suojelunäkökulma sivuutetaan sosio-kulttuuristen toimintojen alle, joiden säilyttäminen nostetaan keskiöön. Suojelu ja sosio-kulttuuriset toimet eivät tietenkään sulje toisiaan pois, mutta joustoa ja kompromissia ei voida odottaa vain yhdeltä tasolta. Ehdoton vaatimus sosio-kulttuuristen toimintojen muuttumattomuudesta, niiden säilymisestä täysin ennallaan ei jätä lopulta yhtään tilaa suurpedoille.

Omistajuuden rakentaminen ei onnistu, mikäli metodina käytetään yksipuolisesti metsästystä.

 

-Käyttöön on otettava paikkaperustainen ja ongelmalähtöinen lähestymistapa, jossa luonnonvarat nähdään omaisuutena ja jonka hoitoon on niin velvollisuuksia kuin oikeuksiakin

Kannanhoidollisen ja sosiaalisperusteisen metsästyksen yhteydessä paikallistasolle annettiin oikeuksia ilman velvollisuuksia. Tuloksena oli susikannan romahtaminen alkujaan yli 200 yksilöstä 150-180 yksilöön kolmessa vuodessa.

Vastuiden määrittely jäi pääasiallisesti toteutumatta.

Vastuun toteutuessa (Suomen riistakeskus Pohjois-Karjala: lupaehtojen noudattamatta jättäminen 2015-2016), valvonta jäi toteutumatta. Ei seuraamuksia, ei vastuita.

screenshot.1462402637

 

-Suurpetojen kansallisten kannanhoitosuunnitelmien tulee määritellä kansalliset raamit kannanhoidolle, mutta samalla mahdollistaa riittävän väljä toimintaympäristö alueellisille kannanhoitosuunnitelmille.

Malli voi toteutua silloin kun kyseessä on valtakunnallisesti elinvoimainen susikanta, eikä suinkaan kanta joka tarkastelusta toiseen pysyttelee erittäin uhanalaisena.

 

-5) Metsästyksen mitoitus ja kohdennus

-Alueellisilla sidosryhmillä ja tehtävillä alueellisilla kannanhoitosuunnitelmilla on vastuu alueella esiintyvien suurpetojen kannanhoidon sosiaalisesta, taloudellista ja ekologisesta kestävyydestä. Metsästyksen mitoitukseen ja kohdennukseen tulee käyttää parasta tarjolla olevaa tietoa ja toimia kansallisen hoitosuunnitelman asettamissa rajoissa.

Suden sosiaalisperusteisen metsästyksen yhteydessä haettiin useille laumoille sekä varsin kohtuuttomille määrille tappolupia. Hakemusperusteluissa ilmoitettiin susilaumassa olevan kolme (3) alfaparia. Kustannukset ilmoitettiin ”mittaamattomina”. Tämän ei voi katsoa olevan parasta tarjolla olevaa tietoa. Lupasuositukset, esimerkiksi lisääntyvän yksilön tappamisen välttäminen, eivät ole juridisesti tai mitenkään sitovia.

Lupaprosessiin on mahdollista hakea muutosta vasta takapainotteisesti hallinto-oikeudessa.

 

-Oikeuksien antamisella on merkittävä vaikutus omistajuuden syntyyn.

Sosiaalisperusteisen metsästyksen kautta kävi ilmiselväksi, ettei omistajuutta synny kannanhoidollisen metsästyksen avulla. Kehitys oli jopa päinvastainen. Tappolupien saaminen turvattiin useilla alueilla painostamalla asukkaita yleisönosastokirjoituksin ja puhelinsoitoin. ”Väärän lausunnon” antaneelta reviirityöryhmältä vaadittiin hallinnon toimesta uutta lausuntoa.

 

-2) Kannanmäärityksen keinovalikoiman vapaampi käyttö

-Mikäli alueellisesti on yhteistyöhalua toteuttaa yhteislaskentoja, tulee niitä tutkimuksen puolesta tukea. Alueellisesti pitää olla oikeus kannanmäärityksen pilotointikokeiluihin kentältä nousevan tarpeen mukaan.

Kannanmääritys tapahtuu yleisesti hyväksyttyjen, tieteellisesti pätevien käytänteiden mukaan. Se ei ole huutoäänestys.

 

-4) Reviirikorvausmalli

-Rahallinen kompensaatio nähdään tärkeänä osa-alueena oikeuksien jakamisessa. Taloudelliset kannustimet tulee ottaa käyttöön suden ja ahman kohdalla.

Muuta kannustinta ei ole ollut, kuin vahinkoperusteisten poikkeuslupamaksujen alentaminen, mikä taas on kannustanut poikkeuslupien hakemiseen, koska se on halvin vaihtoehto.

 

-6) Arvokas riistaeläin

-Suurpetojen kohdalla tulee välttää niiden leimautumista ainoastaan haittaeläimiksi. Arvokkaan riistaeläimen statusta pitää yllä ja nostaa kannanhoidollinen metsästys, johon on tähdättävä kaikkien suurpetojen kohdalla.

Kannanhoidollinen metsästys ei vaikuttanut positiivisesti suden arvostukseen riistaeläimenä. Trofeemetsästyksen arvotusta voidaan lähteä hakemaan esimerkiksi Afrikasta, jossa yhden leijonan hinnaksi muodostuu noin 40 000$. (Ottamatta kantaa kyseisen metsästysmuodon eettisyyteen.) Suden saama arvostus on päivittäin nähtävillä esimerkiksi sosiaalisen median kommenttipalstoilla: ”paskahäntä”, ”takkuturkki”, ”haittaeläin”, ”hyödytön”, ym. kielikuvat eivät kerro suden arvotuksen erityisestä noususta metsästyksellä.

 

-Suden kohdalla tähtäimenä tulee olla metsästyksellä tapahtuva kannanhoito. Kaikilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus osallistua susijahtiin. Valikointimenetelmästä päättää reviirikohtainen sidosryhmäedustus. Yhteisöllinen metsästys tukee omistajuuden syntyä.

Uhanalaisen lajin metsästykseen osallistuminen ei ole kansalaisoikeus tai jokamiehenoikeus. Ei vaikka henkilöllä olisi metsästysoikeus. Jo turvallisuusnäkökohdat rajoittavat osallistumista. Sidosryhmäedustuksen ainoa tehtävä oli puoltaa sosiaalisperusteisia lupia. Sidosryhmäkokoonpano jo sinällään teki muunlaisen päätöksenteon mahdottomaksi.

Omistajuutta ei syntynyt.

 

– Kannanhoidon onnistumisen mittariksi asetetaan kaikkien suurpetolajien kohdalla sosiaalisesti hyväksyttävä kannankoko.

Entä jos paikallinen näkemys sosiaalisesti hyväksyttävästä kannan koosta on nolla (0) petoa? Miten menetellään siinä tapauksessa, mikäli useampi paikallinen näkemys päätyy samaan? Miten synnytetään siinä tapauksessa yhteisöllinen omistajuus? Skenaarion epävarmuustekijöitä ei ole huomioitu ollenkaan. Valikoimaton metsästys johti efektiivisen populaation tuhoutumiseen.

Suden osalta psykologisen omistajuuden syntyminen epäonnistui ja viimeisimmässä kannanarviossa 2017 kanta romahti jälleen alle 200 yksilön (150-180 sutta). Kun verrataan nykyistä kantaa lukumäärälliseen arvioon geneettisesti kestävästä susipopulaatiosta Suomessa (800 sutta, Tukholman yliopisto 2016), ollaan yhä kauempana tavoitteesta.

 

 

Mainitaan vielä, että kannanhoidollisen metsästyksen vaikutuksia susikantaan ei tehty ennen siirtymistä sosiaalisperusteiseen metsästykset, vaikka hallinnolliset vaikutukset, eli valitukset arvioitiinkin. Arvioissa todettiin, että päätökset olivat lain mukaisia. Voidaan katsoa, että sillä ei ole mitään merkitystä, koska itse susikanta ei kestänyt kannanhoidollista ja sosiaalisperusteista metsästystä. Susikannan kannalta ei ole merkitystä sillä, kuoleeko eläin viranomaisen määräyksestä, luvalla tai ilman lupaa. Merkittävää ainoastaan on se, että kun kuolleisuus ylittää syntyvyyden, kanta kääntyy laskuun. Kovin suurta laskuvaraa 150-180 yksilön kannassa ei enää ole. Tämä kokonaiskuolleisuuden laskutoimitus olisi pitänyt tehdä ministeriössä tai muun hallinnon toimesta ENNEN metsästyksen jatkamista sosiaalisin perustein. Mikäli efektiivisestä ja aikuisten susien osuudesta poistetaan lyhyessä ajassa puolet, ei voida välttyä vaikutuksilta, vaikka riistahallinnon toimesta todettiinkin, ettei sillä ole merkitystä. Seuraavassa ote Suomen riistakeskuksen vastineesta valitukseen, osoitettu Hämeenlinnan hallinto-oikeudelle ML41a§ mukaisesta suden kannanhoidollisesta poikkeusluvasta 2015.

screenshot.27-07-2017 12.16.42

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä näkemys siis osoittautui täysin paikkansa pitämättömäksi.

 

Myös ympäristöministeriö on rajattu lausunnonantajan rooliin koskien riistalajeja. Ympäristöministeriö suojelun asiantuntijana tulisi osallistaa nykyistä merkittävämmässä roolissa riistalajeja koskevaan päätöksentekoon.

Kokonaisuutena: Arviointi pohjaa olemassa olevien rakenteiden pönkittämiseen, eikä suhtaudu kriittisesti rakenteiden olemassaoloon tai niiden muuttamiseen.